maanantai 18. toukokuuta 2015

Veronica Roth - Outolintu

Sisältää juonipaljastuksia!


Veronica Rothin Outolintu (Divergent, 2011, suomennettu 2014) on ilmiöksi nuorten keskuudessa noussut kirja. Jokainen on kuullut kirjasta ainakin jommallakummalla nimellä. Monet teinit (varsinkin tytöt) ihkuttavat kirjaa ja siitä tehtyä elokuvaa. Olen itse nähnyt elokuvan viime syksynä leffayössä, mutta kirjan sain käsiini vasta viimeisimmän kirjastoreissuni myötä. Kirja odotti hyllyssäni vuoroaan. Kun sain sen aloitettua, ajattelin vain, että tästä se lähtee. Kirja tempaisi minut heti mukaansa. Tulin siinä sivussa myöhästyneeksi koulusta (kyllä, aloitin lukemaan kirjaa aamulla xD ).
 
                      16-vuotias Beatrice kohtaa yhden elämänsä suurimmista haasteista: hänen on valittava, mihin osastoon liittyy kokelaaksi. Päätös tulee vaikuttamaan Trisin koko loppuelämään. Nyt, kun kerran juonipaljastus on annettu, niin spoilataas sitten. Tris valitsee Vaatimattoman sijasta Uskaliaan. Kokelaat joutuvat heti näyttämään rohkeutensa mm. hyppäämällä liikkuvasta junasta katolle ja pudottautumalla katolta alas tietämättä, mitä alhaalla odottaa.

                      Roth kuvaa uskaliaiden kovaa koulutusta elävästi ja tuntuvasti. Koko koulutuksen ajan on selvää, että Tris tulee läpäisemään - sen pystyi arvaamaan elokuvassakin. Pystyin erinomaisesti asettumaan Trisin asemaan ja ajatusmaailmaan. Kirja on kirjoitettu niin, että hahmoihin samaistuminen ja käytöksien ymmärtäminen olivat helppoja juttuja. Uskon, etten ole ainut, jolle se oli vaivatonta.

                      Nykyään tämänkaltaiset kirjat ovat todellakin yleistyneet. Olen huomauttanut siitä jo, kun esittelin Reeta Aarnion kirjan Hän, joka ei pelkää. Itseäni samankaltaisuus ei haitannut. Ei se haittaa, jos pohjalla idea on sama. Toteutus on se, joka ratkaise. Itse pidin osastojaosta, vaikkei se olekaan enää maailman omaperäisin asia.

                      En voisi olla Terävä, sillä minulla on välillä pitkät piuhat (lue: usein). En kuuluisi Vaatimattomaan, sillä heidän rauhallinen elämäntapansa kuihduttaisi minut kuoliaaksi. Vaatimattomat ovat liian vaisuja. Sopuisa ei ole edes vaihtoehto, olen luonteeltani liian temperamenttinen ja provosoiva. Rehtikään ei olisi minulle oikea osasto. En pidä valehtelusta, mutta kaikkea ei totuutta ei tarvitse kertoa, eikä kaikkea tarvitse sanoa päin naamaa. Ainut jäljelle jäävä osasto olisi Uskalias, jonne kuuluisin sillä perusteella, että uskallan voittaa pelkoni ja toimia.

                      Tiedän nyt hyvin, miksi Outolintu on noussut niin suureen suosioon. Kirja tempaisee heti tulevaisuuden maailmaansa ja pitää tiukasti lukijan otteessaan. Toiminnan lisäksi kirjassa on myös tunteiden setvimistä ja pohdintaa, sekä erinomaista kuvailua.

Miinusta tulee tosin tämänkin kirjan kohdalla. Mitä ideaa on tapattaa päähenkilön molemmat vanhemmat parin luvun sisällä? (elokuvassa tähän meni pari minuuttia.)  En pitänyt myöskään siitä, että Tris ampui ystävänsä Willin ilman tunnontuskia. Lisäksi Tris ei itkenyt vanhempiensa ja ystävänsä kuoltua. Kai sitä nyt pari kyyneltä olisi ehtinyt tirauttaa?

                      Myös loppu kävi hermoilleni. Ensin on hirveä ja dramaattinen taistelukohtaus suuressa mittakaavassa, sitten hypätään junaan kohti Rehdin tai Sopuisan päämajaa. Määränpää jäi ärsyttävän epäselväksi. Ja tämän jälkeen tulee yhden kappaleen mittainen tekstipätkä, jossa kerrotaan uskaliaiden ja vaatimattomien olevan hajallaan ja osattomia, vailla kotia, kuljettavaa polkua ja varmuutta tulevasta. Ömmm... älyttömän paska loppu. Tuntui, että Roth halusi päästä mahdollisimman nopeasti eroon kirjoittamisesta, koska hän oli valinnut aidan matalimman kohdan ylitettäväksi.

                      Plussineen ja miinuksineen lukukokemus oli hyvä, ja suosittelen kirjaa muillekin nuorille luettavaksi. Jos suosittuun ja tunnettuun kirjaan tarttuminen epäilyttää, annan neuvon: älkää antako ennakkoluuloille valtaa.

                      Tähdet:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti