sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Moira Young - Julma Maa

Sisältää juonipaljastuksia!


Moira Youngin uutuussarjan avausosa, Julma maa (Blood Red Road, 2011) kertoo Sabasta, joka elää yhdessä kaksoisveljensä, pikkusiskonsa ja tähtiä lukevan isänsä kanssa. Eräänä päivänä saapuvat mustapukuiset ratsumiehet, jotka vievät Lughin mennessään ja tappavat perheen isän. Saba jää erämaahan Emmin kanssa, siskon, jota Saba ei voi sietää silmissään.

                      Tarina sijoittuu maailmaamme, joka ei ole enää sellainen kuin tunnemme sen tänä päivänä. Kirjassa ei ole mainittu syytä sille, minkä takia yhteiskuntamme on romahtanut. Selkeästi ei myöskään kerrottu kuinka kaukana tulevaisuudessa tarinassa ollaan.

                      Vastahakoinen ja äkkipikainen päähenkilö ei ole perinteinen hahmo siinä mielessä, että Saba pysyy epäluuloisena ja itsepäisenä lähes kirjan loppumetreille saakka. Hän haluaa löytää Lughin yksin, sillä hän itse oli luvannut kaksoisveljensä hakea takaisin. Hän ei halua muita ihmisiä mukaansa hidastamaan matkaa. Hänen on ehdittävä Vapaustantereelle ajoissa pelastaakseen Lughin, eikä viivytyksille voi antaa aikaa.

"Lughilla on kultainen tukka. Mulla musta.
Siniset silmät. Ruskeat silmät.
Vankka. Luiseva.
Kaunis. Ruma.
Lugh on mun valo.
Mä olen sen varjo.
Lugh loistaa kuin aurinko.
Sen takia niiden oli niin helppo löytää se.
Ei tarvinnut kuin seurata sen valoa."

                      Tämä teos ei jätä mitään epäilystä: kyseessä on ehdottomasti omanlaisensa kasvutarina. Saba alkaa pikkuhiljaa luottaa itsensä lisäksi muihin ja käyttäytyä vähemmän luotaantyöntävästi. Lisäksi hän alkaa välittää aidosti Emmistä, vaikka ennen on kohdistanut vihansa häneen.

                      Kirjassa on tietty ripaus ennalta-arvattavaisuutta, muttei häiritsevissä määrin. Kerrontatapa on omalaatuista ja siihen tottuminen ainakin minulta vei hieman aikaa. Aluksi kirjoitustyyli oikeasti häiritsi. En edelleenkään ole sitä mieltä, että oli hyvä idea olla käyttämättä puheessa lainausmerkkejä tai ajatusviivaa...

                      Olen kuitenkin iloinen, että tämän teoksen luin. Tarina etsii paikkaansa muiden dystopiakirjojen rinnalta, muttei kuitenkaan nouse esiin varjoista. Erityistä kiitosta saa kuitenkin se, ettei Julma maa pyri matkimaan, vaan on vahvasti omanlaisensa. Itse pidin myös Nerosta, joka oli mahtava lisä tarinaan (Nero siis on Saban lemmikkikorppi). Lempihahmokseni nousivat molemmat päähenkilöt, Saba sekä salaperäinen Jack.

                      Tähdet:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti