perjantai 29. toukokuuta 2015

Yasmine Galenorn - Noitanainen

Sisältää juonipaljastuksia!



Ookkeih. Tällä kertaa luettavakseni päätyi vuonna 2010 ilmestynyt fantasiakirja, Noitanainen. Kirjan alkuperäisnimi on Witchling, ja sen on kirjoittanut Jasmine Galenorn. Faktat taas alkuun. Kirja sattui käteeni vain, koska eräs kaverini kehui sitä minulle. Takakannen perusteella arvelin Noitanaisen olevan ihan hyvä. En kuitenkaan odottanut kirjan nousevan suosikkilistalleni, eikä kirja niin tehnytkään.

                      Tämä tarina siis kertoo D'Artigon susaruksista, noita Camillesta, vampyyri Menollystä ja ihmiskissa Delilahista. Sisarukset ovat erilaisia niin ulkonäöiltään kuin luonteiltaankin, kuten kirjan aikana saa huomata. Sisaruskolmikko kuuluu TTT:n eli Toisen Todellisuuden Tiedustelupalveluun, ja saavat kiperän tehtävän taakakseen: heidän ystävänsä Jocko (jättiläinen) on murhattu demonin toimesta, ja Camillen on ystävineen selvitettävä miksi. Tästä seuraa tapahtumavyöry, joka tuntui välillä hukuttavan alleen.

                      Ihan suoraan sanon, etten pitänyt kirjasta. Juoni ja sen käännekohdat olivat kieltämättä omaperäisiä, mutta kokonaisuus ei toiminut. Kirjassa oli vain kaikkea liikaa, ja sain todella sekavan kuvan. Minua ei oikein innostaisi kirjoittaa, mutta tehdään nyt tämä loppuun kun kerran jo aloitinkin. Lempihahmokseni nousi Delilah hänen luonteensa myötä. Tykästymiseeni taisi kyllä vaikuttaa myös se, että hahmo oli ihmiskissa... Kyllä vain, olen kissaihminen. Toinen lempihahmoni oli lohikäärme, jonka Camille nimesi Tulisuuksi. Nimen takana oli se, ettei Camille halunnut kutsua tultasyöksevää olentoa vain lohikäärmeeksi.


                      Noitanainen on Galenornin trilogian avausosa, ja se on kirjoitettu Camillen näkökulmasta minäkertojalla. Sarjan muut osat ovat nimiltään Kissanainen ja Vampyyritar, mistä lienee nimensä saaneet... Ei ole hankaala päätellä, kenen näkökulmista kirjat on kirjoitettu.

                      Omasta mielestäni kirja ei ollut mieleenpainuva. Ehdin unohtaa faktoja jo kirjan lukemisen aikana! En jaksanut kunnolla paneutua kirjaan, sillä jo alusta asti oli selvää, että kirjoitustyyli ja tekstin vaikeaselkoisuus (huonolla tavalla) eivät napanneet. Ajattelin silti voivani lukea sarjan loputkin osat (jeeeih, toinen osa on Delilahin näkökulmasta! ♥).

                        Tähdet:

maanantai 18. toukokuuta 2015

Veronica Roth - Outolintu

Sisältää juonipaljastuksia!


Veronica Rothin Outolintu (Divergent, 2011, suomennettu 2014) on ilmiöksi nuorten keskuudessa noussut kirja. Jokainen on kuullut kirjasta ainakin jommallakummalla nimellä. Monet teinit (varsinkin tytöt) ihkuttavat kirjaa ja siitä tehtyä elokuvaa. Olen itse nähnyt elokuvan viime syksynä leffayössä, mutta kirjan sain käsiini vasta viimeisimmän kirjastoreissuni myötä. Kirja odotti hyllyssäni vuoroaan. Kun sain sen aloitettua, ajattelin vain, että tästä se lähtee. Kirja tempaisi minut heti mukaansa. Tulin siinä sivussa myöhästyneeksi koulusta (kyllä, aloitin lukemaan kirjaa aamulla xD ).
 
                      16-vuotias Beatrice kohtaa yhden elämänsä suurimmista haasteista: hänen on valittava, mihin osastoon liittyy kokelaaksi. Päätös tulee vaikuttamaan Trisin koko loppuelämään. Nyt, kun kerran juonipaljastus on annettu, niin spoilataas sitten. Tris valitsee Vaatimattoman sijasta Uskaliaan. Kokelaat joutuvat heti näyttämään rohkeutensa mm. hyppäämällä liikkuvasta junasta katolle ja pudottautumalla katolta alas tietämättä, mitä alhaalla odottaa.

                      Roth kuvaa uskaliaiden kovaa koulutusta elävästi ja tuntuvasti. Koko koulutuksen ajan on selvää, että Tris tulee läpäisemään - sen pystyi arvaamaan elokuvassakin. Pystyin erinomaisesti asettumaan Trisin asemaan ja ajatusmaailmaan. Kirja on kirjoitettu niin, että hahmoihin samaistuminen ja käytöksien ymmärtäminen olivat helppoja juttuja. Uskon, etten ole ainut, jolle se oli vaivatonta.

                      Nykyään tämänkaltaiset kirjat ovat todellakin yleistyneet. Olen huomauttanut siitä jo, kun esittelin Reeta Aarnion kirjan Hän, joka ei pelkää. Itseäni samankaltaisuus ei haitannut. Ei se haittaa, jos pohjalla idea on sama. Toteutus on se, joka ratkaise. Itse pidin osastojaosta, vaikkei se olekaan enää maailman omaperäisin asia.

                      En voisi olla Terävä, sillä minulla on välillä pitkät piuhat (lue: usein). En kuuluisi Vaatimattomaan, sillä heidän rauhallinen elämäntapansa kuihduttaisi minut kuoliaaksi. Vaatimattomat ovat liian vaisuja. Sopuisa ei ole edes vaihtoehto, olen luonteeltani liian temperamenttinen ja provosoiva. Rehtikään ei olisi minulle oikea osasto. En pidä valehtelusta, mutta kaikkea ei totuutta ei tarvitse kertoa, eikä kaikkea tarvitse sanoa päin naamaa. Ainut jäljelle jäävä osasto olisi Uskalias, jonne kuuluisin sillä perusteella, että uskallan voittaa pelkoni ja toimia.

                      Tiedän nyt hyvin, miksi Outolintu on noussut niin suureen suosioon. Kirja tempaisee heti tulevaisuuden maailmaansa ja pitää tiukasti lukijan otteessaan. Toiminnan lisäksi kirjassa on myös tunteiden setvimistä ja pohdintaa, sekä erinomaista kuvailua.

Miinusta tulee tosin tämänkin kirjan kohdalla. Mitä ideaa on tapattaa päähenkilön molemmat vanhemmat parin luvun sisällä? (elokuvassa tähän meni pari minuuttia.)  En pitänyt myöskään siitä, että Tris ampui ystävänsä Willin ilman tunnontuskia. Lisäksi Tris ei itkenyt vanhempiensa ja ystävänsä kuoltua. Kai sitä nyt pari kyyneltä olisi ehtinyt tirauttaa?

                      Myös loppu kävi hermoilleni. Ensin on hirveä ja dramaattinen taistelukohtaus suuressa mittakaavassa, sitten hypätään junaan kohti Rehdin tai Sopuisan päämajaa. Määränpää jäi ärsyttävän epäselväksi. Ja tämän jälkeen tulee yhden kappaleen mittainen tekstipätkä, jossa kerrotaan uskaliaiden ja vaatimattomien olevan hajallaan ja osattomia, vailla kotia, kuljettavaa polkua ja varmuutta tulevasta. Ömmm... älyttömän paska loppu. Tuntui, että Roth halusi päästä mahdollisimman nopeasti eroon kirjoittamisesta, koska hän oli valinnut aidan matalimman kohdan ylitettäväksi.

                      Plussineen ja miinuksineen lukukokemus oli hyvä, ja suosittelen kirjaa muillekin nuorille luettavaksi. Jos suosittuun ja tunnettuun kirjaan tarttuminen epäilyttää, annan neuvon: älkää antako ennakkoluuloille valtaa.

                      Tähdet:

torstai 7. toukokuuta 2015

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa

Sisältää juonipaljastuksia!



Tähänkin kirjaan törmäsin myöskin diplomin kirjalistalla. Kirjassa NASA järjestää kampanjan, jossa ihminen palaa Kuuhun kymmenien vuosien jälkeen. Tällä kertaa mukaan kuitenkin otetaan kolme onnekasta arvalla valittua nuorta. Kuka haluaa osallistua arvontaan?
 
                      Idea oli omaperäinen, mutta toteutus olisi voinut olla parempikin. Mukaan valitut nuoret kuvattiin makuuni liian stereotyyppisesti. Ranskalainen Antoine kärsii sydänsuruista, japanilainen Midori ei kykene sopeutumaan joukkoon ja ruotsalaisella Mialla on paljon ongelmia vanhempiensa kanssa. Hahmoja ei syvennetty tarpeeksi, ja he jäivät minulle liian pintapuolisiksi. Lisäksi kukaan valituista ei oikeasti haaveillut avaruuteen pääsystä, vaan suhtautuivat siihen lähinnä pakokeinona.  Itse olisin ollut innoissani ja samalla hermostunut.

                      Kihisin odotuksesta, kun hahmojen taustoja ja kuulennolle lähdön syitä käytiin läpi. Halusin heti lukea tarinaa siitä kohdasta, kun raketti laukaistiin, mutta sain maltettua mieleni. Osa juonesta oli ennalta-arvattavaa, muttei siinä määrin, etteikö sitä olisi voinut antaa anteeksi. Loppu oli aivan oma lukunsa, enkä sitä olisi millään voinut ennustaa.

                      Ajattelin, että Mia selviäisi takaisin maahan, ja tarinassa olisi edes jollain tapaa onnellinen loppu. Kirja ehdottomasti parani loppua kohden, ja karmivan tunnelman pystyi tuntemaan ihan kotisohvallakin. Oli helppo päätellä, että jotain pahaa tulisi tapahtumaan. Tästä enteilivät jo tekstipätkät, jotka kertoivat vanhainkodissa asuvasta dementoituneesta astronautista, joka oli ollut mukana Kuussa. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä nopeammin luin. Hehkutan nyt edelleenkin tätä loppua. Oli mahtava huomata, ettei se noudattanut nuortenkirjoille tyypillistä kaavaa. Hahmojen puutteita lukuun ottamatta teos oli hyvä.

                      Kirjan siis on tosiaankin kirjoittanut norjalainen Johan Harstad, ja se on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2008 nimellä Darlah - 172 timer på månen. Suomennos ilmestyi vasta vuonna 2012.

                     Tähdet:

maanantai 4. toukokuuta 2015

Gillian Philip - Tulimieli

Sisältää juonipaljastuksia!



Kun olin viime syksynä TET-harjoittelussa Myyrmäen kirjastossa, varauksia käsitellessäni vastaani osui kirja, joka herätti kiinnostukseni. Pari viikkoa sitten sama kirja tuli minua vastaan, kun selasin - jälleen kerran - kirjallisuusdiplomin kirjalistaa. Ei muuta kuin kirja varaukseen. Kirjan kannessa oli teksti, jonka mukaan Gillian Philipin kirja Tulimieli (Firebrand, 2010) oli vuoden paras fantasiaromaani. Tämä teksti oli omiaan herättämään kiinnostustani vielä entistä enemmän.
 
                      Jo alussa minulle kävi selväksi, että kirja ei ollut minun makuuni. Ei tarinassa vikaa ollut, mutta mielestäni kerrontatapa oli jotain niin hirveää. Oikeasti. Aivojani sattui, kun luin kirjaa. Muutenkin tapahtumista kerrottiin todella kummallisen tuntuisesti ja epäloogisessa järjestyksessä.

                      Seth McGregor on puolivilli äpärä, jonka äiti lähettää hänet vauvana isänsä Griogairin linnoitukseen. Seth kulkee omia polkujaan, eikä ystävien hankkimisesta piittaa. Hän on muutenkin jo halveksittu syntymäperänsä takia. Asiat muuttuvat, kun Seth tutustuu velipuoleensa Conaliin. Levottomuudet sithejen keskuudessa kuitenkin alkavat lisääntyä. Asetuttuaan vastustamaan kuningatarta Kate NicNiveniä Conal saa tuomiokseen karkotuksen mystisen hunnun taakse ihmisten maailmaan, jossa noitavainot roihuavat hurjimmillaan. Veljelleen uskollinen Seth ei anna Conalin kärsiä karkotusta yksin, vaan lähtee tämän mukaan.

                      Kirjan alku sisältää pätkän, johon lukija saa törmätä uudelleen suurin piirtein kirjan puolivälissä. Sitten kerronta hyppää vuosia taaksepäin hetkeen, jossa Seth saapuu linnoitukselle ensimmäisen kerran. Vasta tämän jälkeen tarina alkaa rullata eteenpäin. Minua häiritsi, että kirjan aika pomppi. Välillä Seth kertoi takaumina tapahtumista, välillä taas tapahtumista sitä mukaa kun ne etenivät. Samoin selkeät viittaukset myöhempiin tapahtumiin pistivät silmään. Kaikki tämä juonessa hyppiminen sai aikaan sekavan tunnelman, ja se vähensi lukuintoani.

                      Miinusta tulee siitä, että hahmot olivat Conalia, Sethiä ja ihmistyttö Catrionaa lukuun ottamatta pintapuolisia ja etäisiä. Suurin osa henkilöistä tuntui väkipakolla kirjaan kirjoitetuilta. Nimivilinäkin häiritsi, eikä se laantunut kirjan edetessä. Melkein kaikki henkilöt nimineen menivät minulta ihan ohi. Muistamani nimet/henkilöt voi laskea sormilla... Lisäksi hahmot eivät olleet mieleenpainuvia.

                      Sitheistä kertovaa kirjaa ei olekaan ennen tullut vastaan. Sithet siis ovat skotti- ja irkkutarustosta löytyviä keijumaisia taruolentoja. Itse en ollut aiemmin törmännyt lainkaan sitheihin, mutta google pelasti minut pulasta. En suosttele kirjaa niille, jotka eivät jaksa keskittyä lukemiseen täysillä, saatikaan sitten niille, jotka haluavat kirjansa olevan selkeä. Näissä tapauksissa Tulimieleen tarttuminen ei ole kaikista viisain ratkaisu.

                       Tähdet:

Jukka - Pekka Palviainen - Perjantai on hyvä päivä lähteä

Sisältää juonipaljastuksia!


"Perjantai on hyvä päivä lähteä", poika sanoo tytölle leikkikentällä. Ja perjantaina lähdetään.

                      Ennestään toisilleen tuntemattomat nuoret päättävät lähteä pois tutusta ja turvallisesta ympäristöstä ja matkata etsimään Lotan isää, joka on jättänyt kodin taakseen todistettuaan oikeudessa rikollisia vastaan. Lotta haluaa löytää isänsä. Poika, joka paljastuu vasta kirjan loppupuolella Roniksi, pakenee sen sijaan jotain muuta.
 
                      Kirja on kirjoitettu raikkaalla tavalla ja arkisella kielellä. Päähenkilöt ovat kiinnostavia eivätkä "ohuita" kuten joidenkin nuortenkirjojen hahmot ovat.  Sivuhahmoja kirja vilisee, ja heissäkin on syvyyttä. Teos on lyhyt (sisältää 158 sivua) ja onkin helppo lukea yhdeltä istumalta. Tarina on kepeä, mutta silti taustalla voi havaita vakavampiakin asioita.

                      Henkilöiden päätös lähteä ei ole kovinkaan uskottava. Harva lähtisi oikeasti ilmoittamatta jonnekin ja viipyisi pari päivää matkallaan, nukkuen siellä sun täällä. Olen myös hämmentynyt siitä, etteivät esimerkiksi Lotan isovanhemmat soittaneet hänen äidilleen, kun lotta ilmestyi heidän talolleen yhdessä Ronin kanssa.

                      Kasvukertomus, kyllä vain. Henkistä kasvua tapahtuu kirjan aikana paljon, niin yksin kuin yhdessäkin. Kirjailija on onnistunut hyvin kuvailemaan kirjansa nuoria päähenkilöitä ja nuoruuden epävarmuutta sekä kauneutta. Hahmoihin kykeni samaistumaan helposti, sen sain huomata.

                      Voin suositella tätä kirjaa kaikille nuorille, sillä tätä kirjaa lukiessa kyllä saivat aivot tuulettua. Nauruakaan ei puuttunut. En kuitenkaan usko, että kirja pysyy mielessäni kauaa. Ja faktaa kehiin! Kirja siis on Jukka-Pekka Palviaisen kirjoittama ja nimeltään Perjantai on hyvä päivä lähteä. Se on julkaistu vuonna 2014, eli kyseessä on aika uusi kirja.

                      Tähdet:

Salla Simukka - Jäljellä

Sisältää juonipaljastuksia!


Heräät unestasi ja palaat hiljaisuuden vallitessa kotiisi. Tyhjää. Vain kaiku vastaa huutoihisi. Miten eläisit maailmassa, jossa ei ole enää muita jäljellä? 15-vuotias Emmi Aalto joutuu tämän kysymyksen eteen. Edelleen potentiaalisten ryhmään kuuluva tyttö karkaa kodistaan, jotta saisi perheensä huolestumaan ja kerrankin kiinnittämään huomiota häneen itseensä. Emmi haluaa kerrankin olla muiden silmissä näkyvä.
 
                      Kirja kertoo Emmin selviytymisestä maailmassa, jossa ihminen on täysin omillaan. Talot ovat tyhjiä kaikkialla, elektroniset laitteet eivät toimi, ympäristö on luonnottoman hiljainen huutaen ihmisten poissaoloa... Emmin päässä vilisee epätoivoisia kysymyksiä: Onko Suomi evakuoitu hänen nukkuessaan? Ovatko poliisit vieneet hänen perheensä? Entä jos ihmiset ovat paenneet nopeasti luonnonmullistuksen tai sodan tieltä? Onko mahdollista, että Emmi todella nukkui kaiken yli?

                      Jännitys ja ahdistava epätietoisuus kulkevat käsi kädessä Salla Simukan vuonna 2012 kirjoittamassa nuortenromaanissa. Kirjan nimi, Jäljellä, on todella osuva. Teksti on helppolukuista, ja tarina on kirjoitettu kaikkitietävällä kertojalla Emmin näkökulmasta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Suomeen, jossa ihmiset luokitellaan luonteensa ja taitojensa mukaan eri ryhmiin: dramaatikkoihin, atleetikkoihin, sentimentaaleihin, akvisteihin etc. Lista on pitkä. Kuten yleensäkin, tällaisesta luokittelusysteemistä huolimatta joku on aina väliinputoaja. Tässä kirjassa nämä henkilöt ovat potentiaalisia. Kyseiseen ryhmään kuuluminen on häpeä, varsinkin jos sinne jää. Näin on käynyt Emmille. Tämä luokitteluidea toi mieleeni Veronica Rothin kirjan Outolintu, joskaan kirjat eivät muuten muistutakaan toisiaan.

                      Lisämausteena kirjassa ovat satuviittaukset, jotka vain Emmi huomaa saturakkautensa vuoksi. Mutta kuka - tai ketkä - viittauksia lähettää? Ja ennen kaikkea, mitä ne ajavat takaa? Emmin on keksittävä vastaus yksin, sillä jokin hänen mielensä sopukoissa käskee olla kertomatta asiasta Olivialle ja Artolle, kahdelle tärkeimmälle kirjan sivuhenkilölle.

                      Pidin kirjasta paljon. Epätodellisuuden tuntu ja päähenkilöä raastava paniikki ovat läsnä jokaisella sivulla, ja muutkin tunteet välittyvät selkeästi. Kirja oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Pienehkön sivumääränsä (221 sivua) takia lukemiseen ei edes mennyt paljon aikaa. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Voin paljastaa, että tämän ensimmäisen osan jälkeen on pakko lukea myös kirjan jatko-osa, Toisaalla, joka näyttää lukijalle palapelin puuttuvat palaset. Toinen osa on oikeastaan välttämätöntä lukea, mikäli mielii saada asioihin kunnolla selkoa. Tämä oli Simukalta hyvä tapa saada lukijoita myös toiselle osalle.

                      Tähdet:

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Moira Young - Julma Maa

Sisältää juonipaljastuksia!


Moira Youngin uutuussarjan avausosa, Julma maa (Blood Red Road, 2011) kertoo Sabasta, joka elää yhdessä kaksoisveljensä, pikkusiskonsa ja tähtiä lukevan isänsä kanssa. Eräänä päivänä saapuvat mustapukuiset ratsumiehet, jotka vievät Lughin mennessään ja tappavat perheen isän. Saba jää erämaahan Emmin kanssa, siskon, jota Saba ei voi sietää silmissään.

                      Tarina sijoittuu maailmaamme, joka ei ole enää sellainen kuin tunnemme sen tänä päivänä. Kirjassa ei ole mainittu syytä sille, minkä takia yhteiskuntamme on romahtanut. Selkeästi ei myöskään kerrottu kuinka kaukana tulevaisuudessa tarinassa ollaan.

                      Vastahakoinen ja äkkipikainen päähenkilö ei ole perinteinen hahmo siinä mielessä, että Saba pysyy epäluuloisena ja itsepäisenä lähes kirjan loppumetreille saakka. Hän haluaa löytää Lughin yksin, sillä hän itse oli luvannut kaksoisveljensä hakea takaisin. Hän ei halua muita ihmisiä mukaansa hidastamaan matkaa. Hänen on ehdittävä Vapaustantereelle ajoissa pelastaakseen Lughin, eikä viivytyksille voi antaa aikaa.

"Lughilla on kultainen tukka. Mulla musta.
Siniset silmät. Ruskeat silmät.
Vankka. Luiseva.
Kaunis. Ruma.
Lugh on mun valo.
Mä olen sen varjo.
Lugh loistaa kuin aurinko.
Sen takia niiden oli niin helppo löytää se.
Ei tarvinnut kuin seurata sen valoa."

                      Tämä teos ei jätä mitään epäilystä: kyseessä on ehdottomasti omanlaisensa kasvutarina. Saba alkaa pikkuhiljaa luottaa itsensä lisäksi muihin ja käyttäytyä vähemmän luotaantyöntävästi. Lisäksi hän alkaa välittää aidosti Emmistä, vaikka ennen on kohdistanut vihansa häneen.

                      Kirjassa on tietty ripaus ennalta-arvattavaisuutta, muttei häiritsevissä määrin. Kerrontatapa on omalaatuista ja siihen tottuminen ainakin minulta vei hieman aikaa. Aluksi kirjoitustyyli oikeasti häiritsi. En edelleenkään ole sitä mieltä, että oli hyvä idea olla käyttämättä puheessa lainausmerkkejä tai ajatusviivaa...

                      Olen kuitenkin iloinen, että tämän teoksen luin. Tarina etsii paikkaansa muiden dystopiakirjojen rinnalta, muttei kuitenkaan nouse esiin varjoista. Erityistä kiitosta saa kuitenkin se, ettei Julma maa pyri matkimaan, vaan on vahvasti omanlaisensa. Itse pidin myös Nerosta, joka oli mahtava lisä tarinaan (Nero siis on Saban lemmikkikorppi). Lempihahmokseni nousivat molemmat päähenkilöt, Saba sekä salaperäinen Jack.

                      Tähdet:

J. R. R. Tolkien - Tom Bombadilin seikkailut....


En ole juurikaan runokirjoja lukenut vapaaehtoisesti, mutta kun taaskin siltä diplomin kirjalistalta löytyi J. R. R. Tolkienin runokirja, Tom Bombadilin seikkailut ja muita runoja Länsikairan punaisesta kirjasta. Kyllä vain, nimi on älyttömän pitkä.

                      Mitä minun olisi pitänyt runoilta odottaa? Viimeksi olen runokirjan lukenut suurinpiirtein kolme tai neljä vuotta sitten. Siinä ei kovin hyvin pysy mielessä, millaista runojen lukeminen on. Ala-asteella luin pari kotoa löytyvää runokirjaa (mm. Tiitiäisen satupuu) ja sitten joitakin niistä, joita oli ala-asteen diplomeita varten pakko lukea.

                      Yllätyin positiivisesti, oikeasti. Oli mahtavaa käpertyä sohvalle lämpimään viltin alle ja lukea runoja. Ei ollut tiivistä juonta jota seurata, eikä tekstiin tarvinnut keskittyä ihan täysillä. Oloni oli mukava. Vapauttava tunne oli myös se, ettei lukiessa tarvinnut niinkään pohtia mitään, saattoi vain lukea.

                      Kolme Tolkienin runokirjan runoista on tullut vastaan jo aiemmissa lukemissani teoksissa. En anna tälle kirjalle arvosanaa, sillä kyseessä on runokirja eikä mikään normaali opus. Toki voisin antaa oman mielipiteeni kirjan hyvyydestä, mutta enpä taida. En ala arvostelemaan tällaista tekstiä sen kummemmin.