maanantai 30. maaliskuuta 2015

Mirja Tervo - Huimaavat korot

                      Luin Mirja Tervon kirjan Huimaavat korot, joka perustuu hänen omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa New Yorkin kenkäsalongissa, jossa hän työskenteli vuoden. Kirjassaan Mirja kertoo salongin arjesta sellaisena kuin se on, eikä kaunistele totuutta kirjoituksessaan. Jotkut saattavat kuvitella kenkäsalongin tunnelman lempeäksi ja kiireettömäksi, mutta Mirja kertoo sen olevan aivan toisenlaista.
 
                      Kirjan aikana tulin oppineeksi yhtä sun toista korkokengistä, kun kerron koko kirja niitä käsitteli. 200 sivua pienellä präntillä painettua tekstiä korkkareista... Ei ehkä ihan mun juttu. Aloitin kirjan aamulla ja luin sen koulussa muutaman oppitunnin aikana loppuun (oli kiire palauttaa kahden päivän päästä yhdeksän lukematonta kirjaa. Sain luettua niistä seitsemän :D ). Muistan ihmetelleeni, että minkä ihmeen takia luin Tervon kirjaa. En ole edes ikinä ollut kiinnostunut korkokengistä! (No melkein ikinä.)

                      Kirja esitti paljon kysymyksiä, mm. seuraavat: Miksi naiset käyttävät korkokenkiä kivusta huolimatta? Miksi korkokenkiä arvostetaan niin paljon? Mitä mieltä on ostaa kymmenen sentin korkokengät, joista korko voi katketa helposti tai joilla ei pysty kävellä?

                      Lukeminen oli minulle helppoa, vaikka kirjassa olikin käytetty asiallisempaa kieltä kuin kirjoissa, joita yleensä luen. Itse pidin kirjaa tylsähkönä. Kirja on painettu ensimmäisen kerran vuonna 2011.

                      Tähdet:

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Arja Puikkonen - Vastalaukkaa

Sisältää juonipaljastuksia!


Suomenruotsalainen muuttaa  Saksasta takaisin SuomeenSaksassa perheensä kanssa asunut yläasteikäinen Kristin lähetetään siskoineen takaisin Suomeen au pairin kanssa, vanhemmat tulevat perässä, kun kiireiltään ehtivät. Kristin ei tunne Suomesta ennestään kuin yhden tytön, Laran, ja läheisellä tallillakin ihmiset ovat ilkeitä. Saksaan jäänyttä Leonardo-hevosta on ikävä.

                      Vastalaukkaa on eräänlainen kasvukertomus. Alkuun Kristin on yksinäinen ja tuntee tarvetta kuulua joukkoon. Kun hän tutustuu huonosti kohdeltuun Pamela-hevoseen ja pääsee kilpailemaan, hyväksyntää alkaa pikkuhiljaa tulla muualta ja hän itse alkaa pikkuhiljaa tulla varmemmaksi.

 
                      Ja mitäpä olisi nuortenkirja ilman takkuilevia perhesuhteita? Kristin ei tule juurikaan toimeen siskojensa kanssa. Pari vuotta nuoremmat kaksoset Ellu ja Essi ovat mahdottomia ja kurittomia, eivätkä ole ystävällisiä muille kuin toisilleen. Noin kuusivuotias Linn tukeutuu Kristiniin, kun äitiä ei näy eikä kuulu, eikä au pair jaksa kuunnella. Lisäksi isä ei palaa Saksasta, ja äitikin antaa tyhjiä lupauksia. Perhe-elämä on suorastaan kaoottista. Tämän lisäksi ystävystyminen on hankalaa ja välit Laran kanssa kiristyvät.

                      Mielestäni on hyvä, että on vielä saatavilla tämänkaltaista vakavampaa hevoskirjallisuutta, joka on sisällöltään laadukkaampaa, eikä ole suunnattu ihan niille nuorimmille lukijoille. On myös hyvä, ettei kaikissa hevoskirjoissa elämä ole kuin ruusuilla tanssimista. Hahmot tuntuivat kuitenkin hieman pintapuolisilta. En voinut samaistua kehenkään, eikä hahmoja ollut esillä kirjassa loppujen lopuksi kovinkaan montaa.

                      Kirjan on kirjoittanut Arja Puikkonen vuonna 2014, eli kyseessä on uudehko teos. Valitsin kirjan luettavakseni kahdesta syystä: se kuului lukidiplomin kirjalistaan ja hevosineen kaikkineen kirja vaikutti mukiinmenevältä. Sivuja on yhteensä 184.

                      Tähdet:

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Patricia McCormick - Viilto

Sisältää juonipaljastuksia!


Oookkay. Pari päivää sitten suuressa tylsyydenpuuskassa nappasin hyllyltä kirjan, jonka on kirjoittanut Patricia McCormick. Kirja kertoo hiljaisuuteen vaienneesta Calliesta, joka asuu Laholatvaksi kutsutussa hoitokodissa (lue: hullujenhuoneella.) Callie huomioi ympäristöään tarkasti, vaikka samalla hän yrittääkin katkaista suhteensa ympäröivään maailmaan. Tämä viiltelyarpinen tyttö huomaa pian oppivansa muista Laholatvan asukkaista asioita. Mutta onko sekään tarpeeksi kova sysäys alkaa puhua?
 
                      Kirjassa ei esiintynyt saarnaamista viiltelyn välttämisestä, mikä oli mielestäni erittäin hyvä juttu. Lisäksi Laholatvan tyttöjen keskinäinen suhde oli hyvä, mikä ilmeni kiusaamattomuutena. Porukassa ketään ei jätetty yksin - paitsi jos joku halusi olla yksin. Teksti oli helppolukuista, mutta ei sisältänyt mitenkään erityisen paljon keskustelua, arvatenkin juuri päähenkilön puhumattomuuden vuoksi. Välillä vastaani sattui kirjoitusvirheitä. Kirja on kirjoitettu preesensissä minäkertojalla päähenkilön eli Callien näkökulmasta.

                      Kaikesta huolimatta tarina tuntui lukeutuvan itsestään. Aikaa minulla meni vain noin tunti, johtuen 170-sivuisesta painoksesta. Kertomuksessa tuntui yhtä aikaa tapahtuvan paljon ja samalla vähän, jännää juu. Tapahtumat eivät olleet muutamia juonen käännekohtia lukuun ottamatta merkittäviä. Suurin osa tapahtumista oli lähinnä taustaa ja pohdinnan tukemista.

                      Itse pidin kirjasta. Missään vaiheessa Callielle ei ryhdytty saarnaamaan itsensä satuttamisesta tai puhumattomuudesta, ja tämä piirre oli erittäin hyvä. Vaikka kirja käsittelikin rankkaa aihetta, ei se silti tuntunut liian raskaalta kirjoitustyylin ansiosta. Kirjaa ei ollut ahdistavaa lukea.

                     Suosittelen kirjaa kaikille, sillä vaikka aihe onkin synkkä, masentunut ilmapiiri ei tarttunut. Kirja herätti ajatuksia, mutta ajatukset eivät hukuttaneet minua alleen. Kirjan on siis kirjoittanut McCormick, ja kirjan nimi on Viilto (Cut). Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 2009, ja samana vuonna se on myös suomennettu.

                       Tähdet:

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Stephen Chbosky - Elämäni seinäruusuna

Ei sisällä juonipaljastuksia!


Charlie on lukion ensimmäistä vuottaan viettävä poika. Älykkyydestään huolimatta hän on hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt, ja tämän vuoksi uusiin ihmisiin tutustuminen on haaste. Aina ei kuitenkaan voi elämässä jäädä tarkkailijaksi, vaan on uskallettava astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Elämäni seinäruusuna on kertomus askeleesta, jonka Charlie ottaa aikuistumisensa kynnyksellä.
 
                      Kirja koostuu Charlien kirjoittamista kirjeistä henkilölle, jonka on kerrottu oikeasti kuuntelevan ja ymmärtävän. Tämän henkilön identiteettiä ei paljasteta kertaakaan kirjan aikana. Olin kuvitellut kirjan olevan kerrottu niin, kuin useimmat nuortenkirjat on. Aluksi en itse kirjoitustyylistä pitänyt, mutta parin luvun jälkeen totuin päiväkirjamaiseen kerrontaan. Kirjan loppupuolella tajusin, että valittu kerrontatapa oli paras tähän kirjaan.

                      Minä en kovin paljon kirjasta pitänyt, eivätkä samantyyppiset kirjat nappaa yleensäkään. Tietysti niissä kirjoissa voi olla hyviä elementtejä tai piirteitä, mutta pääpiirteittäin kansien sisältö jättää kolahtamatta. Tässä kirjassa hyvää oli mm. välillä hauskanlainen pohdinta. Pilvipätkää lukiessani repesin kunnolla! (alkaa sivulta 96, jatkuu sivulle 97. Riippuu tietysti painoksesta.) Kirjan loppuakin on pakko kommentoida: se oli mahtava! Ja järkyttävä. Tosin ensireaktio oli pahin, mitenkäs muutenkaan.

                      Ja sitten perusfaktat. Kirja oli siis Elämäni seinäruusuna, alkuperäisnimeltään The Perks of Being a Wallflower. Kirjan on kirjoittanut Stephen Chbosky. Ensimmäisen kerran kirjan on painettu vuonna 1999, mutta suomennos ilmestyi vasta vuonna 2010 Basam Booksin toimesta (neva hööd). Ei todellakaan kannata lukea tätä kirjaa, jos pohdinta ja hitaalta tuntuva tempo ei kiinnosta, itsestäänselvyys.

                     Tähdet:

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Janne Teller - Samantekevää

Sisältää juonipaljastuksia!



Tämä tarina alkaa siitä, kun ensimmäisenä koulupäivänä 7A-luokan Pierre Anton päättää lopettaa koulunkäynnin. "Kaikki on ihan samantekevää", hän sanoo ja poistuu luokasta jättäen oven auki. Muut luokan oppilaat jäävät rauhattomina tuijottamaan avointa ovea, joka tuntui nauravan heille. Heistä piti tulla jotain, mutta mitä jos kaikki todella oli samantekevää? Pierre Anton päätyy viettämään päivänsä luumupuussa heitellen luumuja ja elämänviisauksia ohikulkijoiden niskaan. 7A-luokan jäljellä olevat oppilaat päättävät etsiä merkityksen ja näyttää sen Pierre Antonille. On aika kerätä merkityksen kasa.
 

                      "Kaikki on ihan samantekevää,
                          sen olen tiennyt jo pitkään.
                      Miksi siis tehdä yhtään mitään?
                         Muuta en ole miettinytkään."

                      Mielestäni kirja oli kummallinen ja myös välillä sekava. Merkityksen kasa oli tavaravuori, johon jokainen vei jotakin. Idea meni niin, että joku oppilas sanoi toiselle, mitä hänen on tuotava merkityksen kasaan. Tuon toisen oli myönnyttävä, ja sitten tuotuaan jonkin merkityksellisen esineen hän sai vaatia seuraavalta oppilaalta asian merkityksen kasaan. Kieltäytymistä ei hyväksytty.
                   
                       Kasaan päätyi kaikkea: oli kenkiä, korvakoruja, Tanskan lippu, rukousmatto, pyörä, kyynärsauvat, jalkapallo, heittovapa... Tavanomaisten esineiden sekaan päätyi myös kummallisuuksia, kuten Gerdan rakas hamsteri Oscarlille, bilsanluokasta varastettu käärme ja korealaisen Anna-Lin adoptiotodistus, Rikke-Ursulan hiuksetja kirkosta varastetu Jeesuspatsas (meni säpäleiksi). Sitten tulevat jo sairaat jutut: Elisen kaksivuotiaana kuolleen pikkuveljen hauta-arkku (ruumis tietysti oli arkun sisällä), Sofien neitsyys, kulkukoira Tuhkimon pää, Jan-Johanin etusormi... Siis... Okei? Kuka hullu katkaisee lihaveitsellä kesyn kulkukoiran pään tai suostuu leikkauttamaan oman sormensa? Tilanteelle ei voinut kuin nauraa epäuskoisena.
                      Alussa suhtauduin kirjaan vakavasti, mutta panosten koventuessa vakavuuteni hävisi. Aloin suhtautua kirjaan huumorilla ja repeilin kirjan henkilöiden typeryydelle. Onko oikeasti tarpeellista varastaa ruumis hautausmaalta vain merkityksen olemassaolon todistamista varten? Öö ei. 7A tuntui olevan todella vakavissaan merkityksen löytämisen kanssa.
                      En pitänyt henkilöiden käyttäytymistä uskottavana. En usko, että yksikään seiskaluokkalainen olisi niin naiivi, että alkaisi etsiä merkitystä jonkun sanottua, että kaikki on samantekevää. Teksti oli osittain vaikeaselkoista ja kirjoitettu yhden oppilaan, Agnesin, näkökulmasta. Tarina eteni minäkertojaa käyttämällä. Hyvä lisä kirjassa olivat sanat, joita Agnes oli mielessään taivuttanut samalla tavalla, kuin miten adjektiiveja taivutetaan. Esimerkkinä sana rauha, josta tuli rauha-rauhempi-hautarauha. :D
                      Voi olla, ja onkin lähes varmaa, etten löytänyt kirjasta "kätkettyä" opetusta tai sanomaa. Taas kerran syynä voi olla ikäni, tai sitten vain minä itse. Ehkäpä kirja aukesi paremmin jollekin muulle omanikäiselleni. En pitänyt kirjaa mitenkään kummoisena kirjoitelmana, sillä kaikki tuntui kaukaiselta. En pystynyt samaistumaan henkilöihin kunnolla.
                      Kirjan takakannen perusteella arvelin, että nuoret kertoisivat elämänsä traumoista, perheistään ja ongelmistaan. En ollut kuvitellutkaan kirjan olevan tämän kaltainen. Siinä suhteessa takakannen virke, jossa kerrotaan nuorten joutuvan kohtaamaan karmaisevia tilanteita, oli harhaanjohtava.
                      Faktaa: Kirjan nimi oli hyvinkin osuvasti Samantekevää, ja sen on kirjoittanut tanskalainen Janne Teller. Alkuperäisellä kirjoituskielellään kirjan nimi on Intet. Kirja on julkaistu vuonna 2000, mutta suomeksi se on ilmestynyt vasta vuonna 2013. En saanut kirjasta mitään irti epäuskon ja naurun lisäksi.

                      Tähdet:

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Sophie Jordan - Liekki



Sisältää juonipaljastuksia!


Kaksi viikkoa sitten lauantaina tein kirjalistaa kirjoista, jotka aion lukea. Alkuperäiseen listaan päätyi 106 kirjaa, mutta onneksi sain karsittua määrän 59:ään. Listalla silmääni pisti pari kirjaa, joista kiinnostuin enemmän kuin muista. Yksi näistä kyseisistä kirjoista oli Liekki, samannimisen fantasiatrilogian avausosa. Kirjan on kirjoittanut Sophie Jordan, joka on kirjoittanut myös salanimellä Sharie Kohler. Liekki on painettu ensimmäisen kerran vuonna 2010 nimellä Firelight.
 
                      Piilossa vihamielisiltä ja epätoivotuilta katseilta on kaupunki, jota asuttavat lohikäärmeistä polveutuvat drakit, laji, joka on häviämässä piilottelun ja metsästäjien vuoksi. Lisäksi kaikki drakilapset eivät kykene muuttumaan ikinä drakeiksi, vaan he ovat ikään kuin "syntyneet kuolleina".  Jacinda, kirjan päähenkilö, on oman laumansakin keskellä harvinainen erityistaitonsa takia. Tämän vuoksi hänet ollaan pakkonaittamassa drakilauman johtajan pojalle Cassianille.
                      Kirjan alussa Jacinda ja hänen paras ystävänsä vesidraki Azure hiipparoivat aamutuimaan pois drakien leiristä. Lauman säännöt kieltävät päivisin lentämisen, sillä silloin heidän huomaamisensa on helpompaa kuin yöllä. Jacinda on kuitenkin kapinallinen, eikä pidä yöllä lentämisestä. Silloin värit ovat unohdettuja ja muuttuneet tummasävyiseksi massaksi. Ja kuinka arvata saattaa, tästä rikkeestä seuraa ongelmia metsästäjien ilmestyessä. Mutta tämän tapahtuman vuoksi Jacinda tapaa Willin.

                      Ahmaisin kirjan yhdeltä istumalta ja jäin heti janoamaan lisää. Vaikka kirja olikin kliseinen ja juonikuvio tuttu, omaperäisyyttä siihen toivat drakit. En usko, että missään muussa kirjassa/sarjassa olisi mainintaa drakeista. Lajin lisäksi Sophie on lisännyt erilaisuutta ja erityistaitoja kirjansa maailmaan. Juonta kykeni seuraamaan erittäin vaivattomasti sen yksinkertaisuuden ja tekstin helppolukuisuuden takia. Kirja on selkeästi suunnattu nuorille, jotka eivät kaipaa vakavaa tarinaa. Kirja oli mukava sekoitus teiniromantiikkaa, fantasiaa ja lukioelämää. Itse nautin lukukokemuksestani.

                      Tähdet: de


Samalta kirjailijalta: Vanish (Firelight 2)

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Michelle Gagnon - Kukaan ei kaipaa sinua

Sisältää juonipaljastuksia!!


Luin kesällä Michelle Gagnonin kirjoittaman kirjan Kukaan ei kaipaa sinua. Alkuperäisnimeltään teoksen nimi on Don't Turn Around. Suora suomennos olisi siis Älä käänny ympäri. Joo totah... Hienoa suomentajat? Ei alkuperäisnimen käännös nyt niin huono ollut, että tilalle pitäisi tempaista kokonaan uusi nimi!
                      Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 2012, suomeksi käännettynä vasta 2014 WSOY:n toimesta. Nykyisin kirjan löytää 7.-9.lk lukudiplomista, ja se onkin syy, miksi luen kirjan uudelleen. Aion tehdä siitä vaadittavan tehtävän, sillä aion saada hankittua sekä normi- että bonusdiplomin :D Molempiin tarvitsee 15 tehtävää, jotka ovat samalla todistuksia siitä, että kirja on oikeasti luettuna.
                      Ja takaisin asiaan. Jo takakannen perusteella arvelin lukukokemuksen olevan hyvä. Se, että luin kirjan toistamiseen, ei laimentanut jännitystä. Juoni oli kekseliäs, sillä loppujen lopuksi vain harvassa nuortenkirjassa esiintyy hakkerointia. Juoni ei myöskään hevillä päästänyt otteestaan. Gagnon todellakin tietää, miten pitää lukija kiinni kirjassa.
                      Noa Torson, toinen päähenkilöistä, herää kirjan alussa leikkauspöydällä outo leikkausarpi rintakehällään. Mustatukkainen sijaisperheiden kovettama tyttö tietää välittömästi, että hänen on häivyttävä paikalta. Samanaikaisesti toisaalla Peter Gregory alkaa tutkia epäilyttävän isänsä puuhia koneellaan ja palkinnokseen saa mustapukuiset miehet kotiinsa. Kaksikko tapaa maanalaisen hakkerijärjestön, /ALLIANCE/:n, kautta, ja alkavat yhdessä selvittää kätkettyjen totuuksien merkitystä. Lopulta jäljellä on enää kylmä ja kamala totuus.
                      Hyvä piirre oli, että kauheuksia osakseen saivat myös muutkin henkilöt kuin vain Noa ja Peter. Esimerkiksi Peterin ex-tyttöystävä päätyi yöksi puistoon samalle penkille, jolta hänen veljensä ruumis löydettiin viisi vuotta aiemmin. Aamulla herätessään hän huomaa selkäänsä kirjoitetun viestin.
                      Lempihahmokseni Noan ja Peterin ylitse nousi Cody, Peterin PEMAan kuolleen isoveljen paras ystävä. (PEMA on nuorilla yleistyvä sairaus, joka tappaa kaikki sairastuneet.) Codyn luonteessa oli piirteitä, jotka löytyvät minultakin. Kuka tietää, ehkäpä juuri tämän takia Cody oli lempihenkilöni.
                      Yhteenveto: Hahmojen käyttäytyminen oli uskottavaa, ja juonen jännitys piti tiukasti otteessaan. Tunnelma välittyi todella hyvin, sillä useimmiten tuntui, että minuakin olisi seurattu. Painoksesta ei löytynyt kirjoitusvirheitä, ja kieli oli helposti tajuttavissa. Tarinan idea oli omaperäinen, ja hauska lisä oli WOW-viittaus, jonka itsekin tunnistin :D (vaikken kyseistä peliä pelaakaan).

                     Tähdet: