lauantai 20. joulukuuta 2014

Jennifer E. Smith - Tilastollinen Todennäköisyys Kohdata Se Ainoa Oikea



Sisältää juonipaljastuksia!


Valitsin luettavakseni Jennifer Smithin kirjoittaman ja vuonna 2012 julkaistun kirjan, Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea (The Statistical Probability of Love at First Sight). Päätin lukea kirjan, sillä ystäväni oli sitä suositellut, ja kirja kuului myös kirjallisuusdiplomin kirjalistaan, päivitetystä listasta kirjaa ei kuitenkaan löydy. Olen lukenut kirjan yhteensä jo neljä kertaa. Se saa pohtimaan, onko jokaiselle oikeasti joku tuolla jossain päin maailmaa. Kirja on mukava välipala, eikä sen maailmaa tarvitse ottaa kovinkaan vakavasti.
http://www.adlibris.com/fi/covers/M/9/51/9511256874.jpg                      Kirja alkaa kysymystulvalla, eikä kolmisivuisessa aloitusluvussa ei ole lainkaan muuta kerrontaa. Joidenkin mielestä kyseinen alku ei tärppää, mutta minä pidin siitä, arvatenkin sen erikoisuuden takia. Selviää, että kirjan 17-vuotias, vaaleahiuksinen päähenkilö Hadley Sullivan myöhästyy neljällä minuutilla Lontooseen lähtevästä koneestaan. Toisessa luvussa Hadley soittaa isälleen, ja kertoo myöhästyneensä koneesta. Hän saa kuitenkin vapaan paikan kolmen tunnin päästä lähtevältä lennolta. Sitten Hadley tapaa hymykuoppaisen Oliverin.                   
                      18-vuotias Oliver on brittiläinen tummahiuksinen poika, joka käy yliopistoa Yhdysvalloissa. Hän tarjoutuu ritarimaisesti vahtimaan Hadleyn matkalaukkua tytön sitä pyytäessä. Viereinen vanhus kuitenkin inisee, että se on laitonta. Hadleyn yllätykseksi Oliver alkaa vetää perässään hänen matkalaukkuaan, ja kaksikko päätyy kiertämään yhdessä lentokenttää.
                      Myöhemmin Oliver ja Hadley hukkaavat toisensa lentokentän hälinään, mutta he kohtaavat uudelleen lentokoneessa. He istuvat vierekkäisillä paikoilla ja juttelevat koko matkan: lukuun ottamatta aikaa, joka kului heidän nukkuessaan toisiaan vasten. Aiheet vaihtelivat vähän väliä. Välillä keskustelu oli synkeämpää, välillä taas hilpeämpää.
                      Lentokoneen laskeutuessa kumpikin on haluton lähtemään. Sanojen täyttämä yö on jäänyt taakse ja on aika kohdata Hadleyn pahin painajainen: hänen isänsä tapaaminen tämän ja brittiläisnaisen häissä. Hadley on jo varautunut inhoamaan molempia.
                      Nykyaikaan sijoittuva tarina on kerronnaltaan monipuolista ja selkeää. Tapahtumat etenevät preesensissä, mutta teksti sisältää paljon takaumia Hadleyn menneisyyteen. Värikäs ja ajoittain pohdiskeleva teksti takaa sen, että lukemiseen ei kyllästy. Kaikilla lukukerroillani olen lukenut kirjan yhdeltä istumalta, vaikken romantiikasta niin paljon pidäkään kuin esimerkiksi fantasiasta.
                      Henkilöiden käyttäytyminen oli pääasiassa uskottavaa, mutta Hadleyn päähänpisto lähteä kirkolta oli mielestäni hitusen kummallista. Ymmärrän kyllä sinällään, miksi hän lähti, mutta kun ottaa huomioon, ettei Hadley ollut viettänyt vielä kokonaista päivääkään Britanniassa, niin päätös oli epäuskottava. Ja ei, Hadley ei ollut käynyt ikinä ennen edes koko maassa!
                      En oikein kyennyt samaistumaan yhteenkään kirjan henkilöistä, sillä henkilökaarti oli kaiken kaikkiaan aika suppea: Hadley ja hänen vanhempansa, Charlotte ja hänen ystävättärensä sekä Oliver. Oliverin tarina ei ollut kovinkaan samaistuttava, ainakaan omasta mielestäni. Varmasti maailmasta löytyy joku, jonka tarina on samankaltainen - ellei peräti samanlainen.
                      Kokonaisuudessaan kirja oli hyvä ja helppolukuinen, joten annan arvosanaksi kasin. Kirjaa suosittelisin kaikille teiniromantiikannälkäisille. Kirja jäi tietyltä osin mieleen, muttei noussut ainakaan omaksi suosikikseni.

                      Tähdet:

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Elina Rouhiainen - Jäljitetty (Susiraja 3)



Sisältää juonipaljastuksia!


Vihdoinkin! Varasin kirjastosta jo pari kuukautta sitten Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan viimeisimmän osan. Hihkuin itsekseni, kun sähköpostiini tuli ilmoitus kirjan saapumisesta. Jeshhh!! Tietysti riensin heti hakemaan kirjan. Jäljitetty pomppasi heti lukulistani ensimmäiseksi kaikkien muiden kirjojen ohi.
                      Odotin kirjalta paljonkin: halusin tietää Raisan perheen salaisuudet, mikä Raisa oli, millainen hänen veljensä oli, päätyisivätkö Raisa ja Mikael vielä yhteen, miten Raisan ja Nikon elämä jatkuisi, miten tarina etenisi etc. Joihinkin vastauksiin en ollut tyytyväinen, en sitten lainkaan.
                      Jo kirjan alkuvaiheilla alkaa tapahtua: aiemmista osista tuttu Konstantin-niminen vampyyri soittaa Raisalle juuri, kun hän on nukahtamassa. Hän sanoo vain, että Raisan on tultava hänen uudelle klubilleen mahdollisimman pian. Klubilla Konsta esittelee Vlassisin, joka alkoi tutkia Raisan kasvoja miltei välittömästi. Sitten Vlassis ilmoitti Konstan olleen oikeassa ja häviää jonnekin. Tässä vaiheessa jo mietin, millainen sekamelska kirjasta kuoriutuisi.
                      Konsta länttää Raisan käteen osoitteen, jossa hänen veljensä majailee. Raisan on määrä hakea veljensä ja palata hänen kanssaan takaisin klubille. Tästä seuraa nopea tapahtumaketju, joka lennättää ilman ennakkovaroitusta Raisan ja hänen Mitjaksi kutsutun veljensä Kreikkaan saarelle, jonka asukkaat elävät askeettista elämää. Ja satuinko jo kertomaan, mitä asukkaat ovat? Enkö? He ovat daimoneita, ja niin ovat myös kaksoset. Ja ei, daimonit eivät ole sama asia kuin demonit.
                      Omasta mielestäni tämä osa jäi muiden varjoon. Ennen niin tutut ja tärkeät henkilöt tuntuivat kaukaisilta ja kaikista uusista en itse saanut tarvittavaa tuntumaa. Ymmärrän, että tässä osassa entisillä hahmoilla ei ollut niin suurta väliä, mutta silti heidän poissaolonsa sai minut tuntemaan oloni haikeaksi. Henkilöhahmojen lisäksi henkilökohtaisesti minua otti pattiin Hukkavaaran, ennen niin tärkeän kylän poissaolo. Jos kerran kahdessa edellisessäkin osassa Hukkavaara oli ollut tärkeä tapahtumapaikka, niin minkä takia kolmannen osan piti olla siinä suhteessa niin erilainen?
                      Mielestäni Rouhiainen otti liian suuren harppauksen tämän osan kanssa. Minusta tuntui, että Hukkavaara oli loppujen lopuksi melkein merkityksetön. Toki kylä mainittiin pariin otteeseen kirjassa, lähinnä loppupuolella. Olisin todennäköisesti pitänyt silti kirjasta enemmän, jos tarina olisi tälläkin kertaa sijoittunut jo tutuksi tulleeseen Hukkavaaraan. Kerronta siirtyi mielestäni liian suureen mittakaavaan.
                      Oli kirjassa hyvääkin. Nopea asioiden paljastuminen oli mielestäni hyvä, paljon parempi kuin asioiden hidas selkiytyminen. Olisin silti jäänyt kaipaamaan tarkempaa kuvailua elämästä saarella. Lähes kaikki kuvailu ja kuvittelu jäi lukijan oman mielikuvituksen tehtäväksi. Lisäksi tuntui, että "aikaa" oman mielikuvan luomiseen oli liian vähän tapahtumien kiihtyvän etenemisen takia. Lisäksi kirjailija sivuutti kokonaan noin viisi kuukautta elämästä saarella.
                      Lempihahmokseni Nikon sijaan nousi Mitja, sillä Nikoa ei näkynyt juurikaan kolmannen osannen aikana, mistä olin pettynyt. Koko Nikon ja Raisan ystävyys kaatui, kun nuori nainen päätyi Kreikkaan. Kaksikko ei edes voinut pitää yhteyttä tai mitään, kun Raisalta otettiin puhelin pois, mutta silti. Suomeen paluun jälkeen Raisa ei edes ottanut yhteyttä Nikoon. Ymmärrän kyllä, että Raisa halusi suojella Nikoa muiden daimoneiden voimalta, mutta olisi hän voinut edes jotain yrittää selittää jotain Nikolle. Minua harmitti asia to-del-la paljon, ja harmittaa edelleenkin.
                      Mitja oli aluksi minulle hahmo, johon suhtauduin epäilevästi. Vähitellen aloin kuitenkin pitää hänestä. Kenties syynä oli musiikki, jota itsekin rakastan. Olisi mahtavaa olla yhtä kyvykäs musiikissa kuin kyseinen daimoni! Mitja vaikutti rehelliseltä, suojelushaluiselta ja lämpimältä ihmiseltä. Vaikka Mitja olikin kaksosista se, joka veti lyhyemmän korren, nuori mies ei tuntunut juurikaan kantavan kaunaa asiasta. Mitjan käytös hämmensi alussa kyllä hieman. Hän lähti vastustelematta Raisan mukaan tämän saapuessa kutsumatta keskelle bileitä. Itse en kyllä olisi lähtenyt tuiki tuntemattoman mukaan. No, juonen kannalta oli välttämätöntä saada Mitja Raisan mukana klubille. Kaappaaminen ei olisi ollut hyvä vaihtoehto...
                      Kuten aiemmin jo mainitsin, tämä osa jäi muiden varjoon. Vaikka Jäljitetyssä olikin paljon enemmän tapahtumia ja draamaa, silti kerronnaltaan aiemmat ja yksinkertaisemmat osat upposivat minuun paremmin. Kirja osa oli ehkä hitusen liioiteltu. Henkilökohtainen arvioni on se, että kirjailija rönsyili hieman liikaa kaikella draamalla ja tapahtumilla.
                      Ja sitten. Mitäpä olisi Susiraja-sarja ilman Mikael Starria, Hukkavaaran laumanjohtajaa? Olin jo aavistellut kaksikon erottua ensimmäisen osan jälkeen, että he palaisivat yhteen, mutten ollut juurikaan iloinen kun niin kävi. Taisin vain hymähtää. Tämänkaltaisissa kuvioissa jo alussa on vahva epäilys, että eronneet päätyvät uudelleen toistensa luo.
                      Täysin perinteinen tämä parisuhdedraama ei ollut, sillä Raisan seurassa aikaa viettävä Shaun oli liikkeellä aluksi kaveripohjalla, eikä kaksikon säätö ollut kovinkaan suurta. Mikaelinkin vierellä nähtiin toinen henkilö. Yleensä nuortensarjoissa törmätään kolmiodraamaan, ja annoin ennalta-arvattavuuden anteeksi tämän piirteen myötä: kuvio oli lähinnä neliö, muttei edes vakava :D Silti kaikesta kritiikistäni huolimatta olen puhtaasti sitä mieltä, että Raisa ja Mikael kuuluvat yhteen. He olisivat vain voineet alusta asti pysyä yhdessä, kun kaikki näkivät heidän välittävän toisistaan. Toisaalta, mitäpä nuortenkirja olisi ilman monipuolista tunteiden ja suhteiden kirjoa? Olin iloinen myös Mitjan ja Caoimhen suhteesta, mutta ei siitä sen enempää.
                      Kokonaisuudessaan kirjaa ei voi oikein verrata aikaisempiin teoksiin. Todennäköisesti olisin lämmennyt tälle osalle enemmän, mikäli aiemmissa osissa olisi ollut enemmän mystisiä tapahtumia. Kirja oli hyvä itsekseen, muttei aiempien osien kannalta. No, ei kirjailija voi kaikkia vaativia lukijoitaan miellyttää :D
                     Sarjojen uusimpien kirjojen lukemisen jälkeen pääni pulppuaa ideoista, parannusehdotuksista mielipiteistä sun muusta, mutta taas kerran huomasin lukemisen jättävän tyhjän mielen. Samankaltainen tyhjä fiilis valtasi minut myös eilen, kun kävin enoni kanssa Tennispalatsissa katsomassa hobitin viimeisen osan (vinkki: vaikka pitäisitkin enemmän kirjoista kuin elokuvista, hobitti on niin lukemisen kuin katsomisenkin arvoinen, vaikkei elokuva täysin noudata alkuperäisteoksen juonta). Jotenkin tarinoiden loppuminen on haikeaa. Kaikki vain loppuu, ei sitä voi paremmin ilmaista. Kaikesta negatiivisen sävyisestä kommentoinnistani huolimatta pidin kirjasta.

                     Tähdet kirjalle:

lauantai 6. joulukuuta 2014

Mary E Pearson - Kuka on Jenna Fox?

Sisältää juonipaljastuksia!


Kuka on Jenna Fox? Kuka sen tietää, jos ei tyttö itsekään? Vuonna 2008 julkaistu kirja (Kuka on Jenna Fox?) sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa niin teknologia kuin lääketiedekin ovat edenneet suuren harppauksen: elinsiirrännäiset kyetään säilömään vaadittavaksi ajaksi, ja videot voi pysäyttää ja käynnistää äänikomennoin. Tulevaisuuden maailmassa tärkeässä asemassa on VATE, joka vahtii koko lääketieteen saraa. Kirjan on kirjoittanut Mary E. Pearson, ja se on alkuperäiseltä nimeltään The Adoration of Jenna Fox.
                      Jenna Fox, 17-vuotias nuori nainen, herää koomastaan vuoden jälkeen. Hän on joutunut vakavaan auto-onnettomuuteen kahden ystävättärensä kanssa kohtalokkain seurauksin. Jenna menettää muistinsa kokonaan ajalta ennen onnettomuutta. "Aika parantaa", hänen isänsä sanoo. Totta, se tosiaan parantaa, mutta suuremmassa mittakaavassa kuin Jennan vanhemmat ovat aavistaneet. Heidän tyttärensä muistaa melkein hukkuneensa kaksivuotiaana. Hän muistaa jopa omat ristiäisensä.
                      Ainostaan ravintolientä syömään kykenevän Jennan vanhemmat ovat muuttaneet Kaliforniaan sillä aikaa, kun heidän tyttärensä oli koomassa. Uudessa talossa Jennan huone on kalsea, mutta suuri. Suurta vaikutelmaa lisää vain huonekalujen vähyys, samoin tyhjyys. Missään ei ole näkyvillä minkäänlaista merkkiä Jennan ystävistä: ei ole sairaalaan tuotuja kortteja, joissa Jennaa olisi toivottu paranemaan, ei ollut kukkia, edes lakastuneita. Kammottava ajatus juolahtaa koomasta heränneen nuoren mieleen: mitä jos hänellä ei ollut lainkaan ystäviä? 
                     Kirja oli ehdottomasti kasvutarina: Jenna yrittää epätoivoisesti löytää omaa minuuttaan uudessa talossa, jossa läsnä ovat jatkuvasti valheet ja salailu. Jennan isoäiti käyttäytyy melkeinpä vihamielisesti tyttärentytärtään kohtaan, ja Jennan äiti Claire tahtoo kontrolloida tyttärensä koko elämää, eikä tahdo Jennan viettävän aikaa ulkona. Tytön isä ei vietä paljon aikaa kotonaan. Talossa on kaoottinen asetelma.
                      Pikkuhiljaa Jennan muisti alkaa palautua, aivan kuten hänen isänsä arvioi. Osa muistoista on merkityksettömiä, mutta osa on tunnearvoltaan tärkeitä. Tarinan edetessä Lilykin, Jennan isoäiti alkaa suhtautua Jennaan lempeämmin. Jenna myös alkaa käydä lähellä olevaa vaihtoehtolukiota, jossa on muitakin ongelmista kärsiviä. Jenna tapaa mm. Allysin, proteeseja käyttävän tytön, ja Ethanin, pahoinpitelystä vankilassa istuneen pojan.
                      Pidin kirjasta, sillä Jenna uskalsi uhmata vanhempiaan etsiessään itseään. Se oli mielestäni todella hyvä juttu, sillä nuorten ei pitäisi kuunnella vanhempiaan joka asiassa. Meillä on omakin elämä, eri arvot ja omanlaatuinen minuus. Kanssaihmisten tulisi muistaa se ja unohtaa tuomitseminen. Nuoriakin pitää kuunnella! Emme tahdo jäädä vanhempien varjoon. Mekin tarvitsemme oikeuksia, mutta joskus tuntuu, että ne oikeudet jotka meillä on, ovat vain harhaa: jos teet yhdenkin virheen, kuulet siitä kauan, ja sinua rankaistaan, jos yrität esittää oman mielipiteesi asiasta.
                      Kirjassa oli paljon pohdintaa, kuten kasvutarinoissa yleensäkin. En kuitenkaan usko, että olisin jaksanut lukea kirjan yhdeltä istumalta, jos siinä olisi ollut yli 300 sivua (lukemassani painoksessa sivujen kokonaismäärä oli 277). Kerronta oli selkeää, ja vaihtelevuutta tekstiin toivat mm. sanojen määritelmät. Juonessa oli kekseliäisyyttä ja mielikuvituksen käytön huomasi, mutta tekstissä oli myös hiven ennalta-arvattavuutta. Vaikka jo aiemminkin mainitsin pitäväni kirjasta, se ei kuitenkaan noussut suosikkilistalleni. Arvelen, etten vuoden kuluttua muista kirjasta paljoakaan yksityiskohtia.

                    Tähdet: