Elina Rouhiainen - Jäljitetty (Susiraja 3)

Sisältää juonipaljastuksia!

Vihdoinkin! Varasin kirjastosta jo pari kuukautta sitten Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan viimeisimmän osan. Hihkuin itsekseni, kun sähköpostiini tuli ilmoitus kirjan saapumisesta. Jeshhh!! Tietysti riensin heti hakemaan kirjan. Jäljitetty pomppasi heti lukulistani ensimmäiseksi kaikkien muiden kirjojen ohi.

                      Odotin kirjalta paljonkin: halusin tietää Raisan perheen salaisuudet, mikä Raisa oli, millainen hänen veljensä oli, päätyisivätkö Raisa ja Mikael vielä yhteen, miten Raisan ja Nikon elämä jatkuisi, miten tarina etenisi etc. Joihinkin vastauksiin en ollut tyytyväinen, en sitten lainkaan.

                      Jo kirjan alkuvaiheilla alkaa tapahtua: aiemmista osista tuttu Konstantin-niminen vampyyri soittaa Raisalle juuri, kun hän on nukahtamassa. Hän sanoo vain, että Raisan on tultava hänen uudelle klubilleen mahdollisimman pian. Klubilla Konsta esittelee Vlassisin, joka alkoi tutkia Raisan kasvoja miltei välittömästi. Sitten Vlassis ilmoitti Konstan olleen oikeassa ja häviää jonnekin. Tässä vaiheessa jo mietin, millainen sekamelska kirjasta kuoriutuisi.

                      Konsta länttää Raisan käteen osoitteen, jossa hänen veljensä majailee. Raisan on määrä hakea veljensä ja palata hänen kanssaan takaisin klubille. Tästä seuraa nopea tapahtumaketju, joka lennättää ilman ennakkovaroitusta Raisan ja hänen Mitjaksi kutsutun veljensä Kreikkaan saarelle, jonka asukkaat elävät askeettista elämää. Ja satuinko jo kertomaan, mitä asukkaat ovat? Enkö? He ovat daimoneita, ja niin ovat myös kaksoset. Ja ei, daimonit eivät ole sama asia kuin demonit.

                      Omasta mielestäni tämä osa jäi muiden varjoon. Ennen niin tutut ja tärkeät henkilöt tuntuivat kaukaisilta ja kaikista uusista en itse saanut tarvittavaa tuntumaa. Ymmärrän, että tässä osassa entisillä hahmoilla ei ollut niin suurta väliä, mutta silti heidän poissaolonsa sai minut tuntemaan oloni haikeaksi. Henkilöhahmojen lisäksi henkilökohtaisesti minua otti pattiin Hukkavaaran, ennen niin tärkeän kylän poissaolo. Jos kerran kahdessa edellisessäkin osassa Hukkavaara oli ollut tärkeä tapahtumapaikka, niin minkä takia kolmannen osan piti olla siinä suhteessa niin erilainen?

                      Mielestäni Rouhiainen otti liian suuren harppauksen tämän osan kanssa. Minusta tuntui, että Hukkavaara oli loppujen lopuksi melkein merkityksetön. Toki kylä mainittiin pariin otteeseen kirjassa, lähinnä loppupuolella. Olisin todennäköisesti pitänyt silti kirjasta enemmän, jos tarina olisi tälläkin kertaa sijoittunut jo tutuksi tulleeseen Hukkavaaraan. Kerronta siirtyi mielestäni liian suureen mittakaavaan.

                      Oli kirjassa hyvääkin. Nopea asioiden paljastuminen oli mielestäni hyvä, paljon parempi kuin asioiden hidas selkiytyminen. Olisin silti jäänyt kaipaamaan tarkempaa kuvailua elämästä saarella. Lähes kaikki kuvailu ja kuvittelu jäi lukijan oman mielikuvituksen tehtäväksi. Lisäksi tuntui, että "aikaa" oman mielikuvan luomiseen oli liian vähän tapahtumien kiihtyvän etenemisen takia. Lisäksi kirjailija sivuutti kokonaan noin viisi kuukautta elämästä saarella.

                      Lempihahmokseni Nikon sijaan nousi Mitja, sillä Nikoa ei näkynyt juurikaan kolmannen osannen aikana, mistä olin pettynyt. Koko Nikon ja Raisan ystävyys kaatui, kun nuori nainen päätyi Kreikkaan. Kaksikko ei edes voinut pitää yhteyttä tai mitään, kun Raisalta otettiin puhelin pois, mutta silti. Suomeen paluun jälkeen Raisa ei edes ottanut yhteyttä Nikoon. Ymmärrän kyllä, että Raisa halusi suojella Nikoa muiden daimoneiden voimalta, mutta olisi hän voinut edes jotain yrittää selittää jotain Nikolle. Minua harmitti asia to-del-la paljon, ja harmittaa edelleenkin.

                      Mitja oli aluksi minulle hahmo, johon suhtauduin epäilevästi. Vähitellen aloin kuitenkin pitää hänestä. Kenties syynä oli musiikki, jota itsekin rakastan. Olisi mahtavaa olla yhtä kyvykäs musiikissa kuin kyseinen daimoni! Mitja vaikutti rehelliseltä, suojelushaluiselta ja lämpimältä ihmiseltä. Vaikka Mitja olikin kaksosista se, joka veti lyhyemmän korren, nuori mies ei tuntunut juurikaan kantavan kaunaa asiasta. Mitjan käytös hämmensi alussa kyllä hieman. Hän lähti vastustelematta Raisan mukaan tämän saapuessa kutsumatta keskelle bileitä. Itse en kyllä olisi lähtenyt tuiki tuntemattoman mukaan. No, juonen kannalta oli välttämätöntä saada Mitja Raisan mukana klubille. Kaappaaminen ei olisi ollut hyvä vaihtoehto...

                      Kuten aiemmin jo mainitsin, tämä osa jäi muiden varjoon. Vaikka Jäljitetyssä olikin paljon enemmän tapahtumia ja draamaa, silti kerronnaltaan aiemmat ja yksinkertaisemmat osat upposivat minuun paremmin. Kirja osa oli ehkä hitusen liioiteltu. Henkilökohtainen arvioni on se, että kirjailija rönsyili hieman liikaa kaikella draamalla ja tapahtumilla.

                      Ja sitten. Mitäpä olisi Susiraja-sarja ilman Mikael Starria, Hukkavaaran laumanjohtajaa? Olin jo aavistellut kaksikon erottua ensimmäisen osan jälkeen, että he palaisivat yhteen, mutten ollut juurikaan iloinen kun niin kävi. Taisin vain hymähtää. Tämänkaltaisissa kuvioissa jo alussa on vahva epäilys, että eronneet päätyvät uudelleen toistensa luo.

                      Täysin perinteinen tämä parisuhdedraama ei ollut, sillä Raisan seurassa aikaa viettävä Shaun oli liikkeellä aluksi kaveripohjalla, eikä kaksikon säätö ollut kovinkaan suurta. Mikaelinkin vierellä nähtiin toinen henkilö. Yleensä nuortensarjoissa törmätään kolmiodraamaan, ja annoin ennalta-arvattavuuden anteeksi tämän piirteen myötä: kuvio oli lähinnä neliö, muttei edes vakava :D Silti kaikesta kritiikistäni huolimatta olen puhtaasti sitä mieltä, että Raisa ja Mikael kuuluvat yhteen. He olisivat vain voineet alusta asti pysyä yhdessä, kun kaikki näkivät heidän välittävän toisistaan. Toisaalta, mitäpä nuortenkirja olisi ilman monipuolista tunteiden ja suhteiden kirjoa? Olin iloinen myös Mitjan ja Caoimhen suhteesta, mutta ei siitä sen enempää.

                      Kokonaisuudessaan kirjaa ei voi oikein verrata aikaisempiin teoksiin. Todennäköisesti olisin lämmennyt tälle osalle enemmän, mikäli aiemmissa osissa olisi ollut enemmän mystisiä tapahtumia. Kirja oli hyvä itsekseen, muttei aiempien osien kannalta. No, ei kirjailija voi kaikkia vaativia lukijoitaan miellyttää :D

                     Sarjojen uusimpien kirjojen lukemisen jälkeen pääni pulppuaa ideoista, parannusehdotuksista mielipiteistä sun muusta, mutta taas kerran huomasin lukemisen jättävän tyhjän mielen. Samankaltainen tyhjä fiilis valtasi minut myös eilen, kun kävin enoni kanssa Tennispalatsissa katsomassa hobitin viimeisen osan (vinkki: vaikka pitäisitkin enemmän kirjoista kuin elokuvista, hobitti on niin lukemisen kuin katsomisenkin arvoinen, vaikkei elokuva täysin noudata alkuperäisteoksen juonta). Jotenkin tarinoiden loppuminen on haikeaa. Kaikki vain loppuu, ei sitä voi paremmin ilmaista. Kaikesta negatiivisen sävyisestä kommentoinnistani huolimatta pidin kirjasta.

                     Tähdet kirjalle: ★★★★