Kuka on Jenna Fox? Kuka sen tietää, jos ei tyttö itsekään? Vuonna 2008 julkaistu kirja (Kuka on Jenna Fox?) sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa niin teknologia kuin lääketiedekin ovat edenneet suuren harppauksen: elinsiirrännäiset kyetään säilömään vaadittavaksi ajaksi, ja videot voi pysäyttää ja käynnistää äänikomennoin. Tulevaisuuden maailmassa tärkeässä asemassa on VATE, joka vahtii koko lääketieteen saraa. Kirjan on kirjoittanut Mary E. Pearson, ja se on alkuperäiseltä nimeltään The Adoration of Jenna Fox.
Jenna Fox, 17-vuotias
nuori nainen, herää koomastaan vuoden jälkeen. Hän on joutunut vakavaan
auto-onnettomuuteen kahden ystävättärensä kanssa kohtalokkain seurauksin. Jenna
menettää muistinsa kokonaan ajalta ennen onnettomuutta. "Aika
parantaa", hänen isänsä sanoo. Totta, se tosiaan parantaa, mutta
suuremmassa mittakaavassa kuin Jennan vanhemmat ovat aavistaneet. Heidän
tyttärensä muistaa melkein hukkuneensa kaksivuotiaana. Hän muistaa jopa omat ristiäisensä.
Ainostaan ravintolientä
syömään kykenevän Jennan vanhemmat ovat muuttaneet Kaliforniaan sillä aikaa,
kun heidän tyttärensä oli koomassa. Uudessa talossa Jennan huone on kalsea,
mutta suuri. Suurta vaikutelmaa lisää vain huonekalujen vähyys, samoin tyhjyys.
Missään ei ole näkyvillä minkäänlaista merkkiä Jennan ystävistä: ei ole
sairaalaan tuotuja kortteja, joissa Jennaa olisi toivottu paranemaan, ei ollut
kukkia, edes lakastuneita. Kammottava ajatus juolahtaa koomasta heränneen
nuoren mieleen: mitä jos hänellä ei ollut lainkaan ystäviä?
Kirja oli ehdottomasti
kasvutarina: Jenna yrittää epätoivoisesti löytää omaa minuuttaan uudessa
talossa, jossa läsnä ovat jatkuvasti valheet ja salailu. Jennan isoäiti
käyttäytyy melkeinpä vihamielisesti tyttärentytärtään kohtaan, ja Jennan äiti
Claire tahtoo kontrolloida tyttärensä koko elämää, eikä tahdo Jennan viettävän
aikaa ulkona. Tytön isä ei vietä paljon aikaa kotonaan. Talossa on kaoottinen
asetelma.
Pikkuhiljaa Jennan muisti
alkaa palautua, aivan kuten hänen isänsä arvioi. Osa muistoista on
merkityksettömiä, mutta osa on tunnearvoltaan tärkeitä. Tarinan edetessä
Lilykin, Jennan isoäiti alkaa suhtautua Jennaan lempeämmin. Jenna myös alkaa
käydä lähellä olevaa vaihtoehtolukiota, jossa on muitakin ongelmista kärsiviä.
Jenna tapaa mm. Allysin, proteeseja käyttävän tytön, ja Ethanin,
pahoinpitelystä vankilassa istuneen pojan.
Pidin kirjasta, sillä
Jenna uskalsi uhmata vanhempiaan etsiessään itseään. Se oli mielestäni todella
hyvä juttu, sillä nuorten ei pitäisi kuunnella vanhempiaan joka asiassa. Meillä
on omakin elämä, eri arvot ja omanlaatuinen minuus. Kanssaihmisten tulisi
muistaa se ja unohtaa tuomitseminen. Nuoriakin pitää kuunnella! Emme tahdo
jäädä vanhempien varjoon. Mekin tarvitsemme oikeuksia, mutta joskus tuntuu,
että ne oikeudet jotka meillä on, ovat vain harhaa: jos teet yhdenkin virheen,
kuulet siitä kauan, ja sinua rankaistaan, jos yrität esittää oman mielipiteesi
asiasta.
Kirjassa oli paljon
pohdintaa, kuten kasvutarinoissa yleensäkin. En kuitenkaan usko, että olisin
jaksanut lukea kirjan yhdeltä istumalta, jos siinä olisi ollut yli 300 sivua
(lukemassani painoksessa sivujen kokonaismäärä oli 277). Kerronta oli selkeää,
ja vaihtelevuutta tekstiin toivat mm. sanojen määritelmät. Juonessa oli
kekseliäisyyttä ja mielikuvituksen käytön huomasi, mutta tekstissä oli myös
hiven ennalta-arvattavuutta. Vaikka jo aiemminkin mainitsin pitäväni kirjasta,
se ei kuitenkaan noussut suosikkilistalleni. Arvelen, etten vuoden kuluttua muista kirjasta paljoakaan yksityiskohtia.
Tähdet: ★★★
Tähdet: ★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti