Olen
lukenut Veronica Rossin kirjoittaman kirjan Paljaan taivaan alla (Under the
Never Sky, 2012) jo about kaksi vuotta sitten, enkä muistanut kirjasta
oikeastaan mitään. Sitten kirjastossa vastaani tulivat sarjan kaikki osat.
Nappasin kaikki mukaani. En ollut aiemmin lukenut sarjan muita osia.
Kirja kertoo Ariasta, joka
elää Haave-nimisessä kaupungissa. Haave on kapselimainen suljettu tila, jonne
ei ulkopuolisilla ole pääsyä. Ruoka, vesi ja ilma tuotetaan muualla. Haaveen
ihmiset elävät virtuaalisissa valtakunnissa, joissa melkein kaikki on
mahdollista. Viihdytyksen lisäksi ne antavat ihmisille illuusion tilasta, jota
ei todellakaan ole. Fyysinen läheisyys on harvinaista, sillä kaikki elämykset
ovat keinotekoisesti luotuja. Tämä aiheuttaa ongelmia aisteille. Kuka kaipaa
pelkoa? Mutta kun pelko karsitaan, mitä käy?
Toinen päähenkilö on
Peregrine, joka on elänyt aina ulkopuolella. Kulkutaudit, nälkä, eetterimyrskyt
ja ongelmat ovat arkipäivää. Perryn veli Vale on vuorovetisten heimon
veriherra, ja hänen poikansa Talon on vakavasti sairas. Normaalioloissa Aria ja
Perry eivät olisi millään tavanneet toisiaan, mutta MA 6:n tapahtumien myötä
Aria kuljetetaan ulkopuolelle ja hylätään erämaahan. Perryn veljenpoika
kaapataan ja viedään Haaveeseen. Perrystä ja Ariasta tulee vastahakoisia
liittolaisia: Aria auttaa Perryä älysilmän kanssa, jotta hän löytäisi Talonin,
ja vastineeksi Perry auttaa Arian Autuuteen, joka on toinen Haaveen kaltainen
kapseli.
Kirja oli
ennalta-arvattava. Paljaan taivaan alla on juuri niin massa kuin olla ja voi.
Juoni kyllä tempaisee mukaansa, muttei ole mitenkään erikoinen. Myöskään toteutus
ei suurta kiitosta saa. En lainkaan ihmettele, miksi tämä kirjasarja ei ole
saavuttanut suurta suosiota - ainakaan Suomessa. Parhaimmillaankin kirja on
vain keskinkertainen, eikä jää kunnolla mieleen.
Tarinan idea on
tavanomainen: Maailma on kokenut
mullistuksia ja nykyisenlaiset yhteiskunnat ovat romahtaneet. Teinityttö ja -poika tulevat täysin
erilaisista oloista, mutta päätyvät toistensa luo ja alun halveksunnan jälkeen
alkavat pikkuhiljaa pitää toisistaan. Kapuloita kuitenkin työntyy rattaisiin,
kun menneisyyden varjot pitenevät.
Plussaa saa kuitenkin idea
ihmisistä, joilla jokin aisti on voimakas. Perry on haistaja, eli hän haistaa
erittäin hyvin ja kykenee aistillaan myös tunnistamaan mielialoja ja tunteita,
samoin totuuden valheesta. Hän on samalla myös näkijä, joka näkee pimeässä.
Roar, yksi tarinan tärkeimmistä sivuhenkilöistä on kuulija, joka kertoo hänen
kuulevan kauas. Lisäksi koskettaessaan jotakuta Roar kykenee kuulemaan
ajatuksia. Jokaisella ihmisellä, jolla on vahvistunut aisti, on myös sitä
vastaavia merkkejä ihossaan. Olisi vilpillistä pitää aisti piilossa. Plussaa
saavat myös eetteri ja DLS.
"Olen
käyttänyt elämäni tämän häiriön, degeratiivisen limbisen syndrooman,
tutkimiseen. Kun aloitin työni kaksi vuosikymmentä sitten, DLS-tapaukset olivat
yksittäisiä ja vähäisiä. Kukaan ei uskonut, että niistä muodostuisi todellista
uhkaa. Kuluneiden kolmen vuoden aikana eetterimyrskyt ovat kuitenkin
voimistuneet hälyttävästi. Ne vaurioittavat kapseleitamme ja katkaisevat
yhteytemme valtakuntiin. Generaattorit eivät toimi. Varajärjestelmät eivät
toimi... Joudumme kriittisiin tilanteisiin, joita emme kykene käsittelemään.
Kokonaiset kapselit ovat joutuneet DLS:n uhreiksi. Pystyt varmaan kuvittelemaan
kuudentuhannen ansaan joutuneen, syndrooman vallassa olevan ihmisen anarkian,
Aria. Näen sen paraikaa ympärilläni."
Päähenkilöt noudattivat
samaa kaavaa kuin yleensäkin massakirjoissa. Tyttö on heikompi, mutta ylittää
vaikeudet ja löytää itsestään uusia puolia. Poika tietää enemmän ja on
kykenevämpi. Onneksi sentään Aria ei ollut blondi! Lempihahmoikseni nousivat
Roar ja Cinder, jotka molemmat olivat tässä kirjassa tärkeimpien
sivuhenkilöiden joukossa. Cinder ei ole tavallinen ihminen, vaikkei hänellä
olekaan vahvistunutta aistia. Cinder on kytköksissä raivoisaan ja tuhoa tuovaan
eetteriin.
Kun paljastui, että Arian
isä oli ulkopuolinen, aloin heti kehitellä teorioita. Kun Aria paljastui
kuulijaksi, mieleeni pälkähti ajatus siitä, kuinka Roarin isä olisi myös Arian
isä. Muahahaha kelatkaa jos asia olisi totta! Mutta siinä kyllä menisi
shippaukseni puihin... Mielestäni Aria ja Roar sopivat paremmin toisilleen kuin
Aria ja Perry. En pidä Perrystä melkeinpä yhtään. Kyse ei kuitenkaan ole siitä,
että sekä Aria että Roar ovat kuulijoita. Se on vain sattuma. Roar on muutenkin
hahmona paljon parempi kuin Perry.
Kirjan kieli on helppoa,
eikä kenelläkään pitäisi olla vaikeuksia sen lukemisessa/ymmärtämisessä. Kirja
on ihan hyvä, vaikka jääkin taka-alalle suurten hittikirjojen taakse. Mikäli
sarjalla on kunnon nimi, en ole sitä löytänyt. Ensimmäisen kirjan
takakannessakin sanotaan vain, että Veronica Rossin esikoisteos kasvaa
kolmiosaiseksi romaanisarjaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti