Ransom Riggs - Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Sisältää juonipaljastuksia!



Ransom Riggs hyödyntää mustavalkoisia valokuvia kirjassaan Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille. Teos on sekoitus jännitystä, sotakokemuksia, romantiikkaa, ja kiehtovaa fantasiaa. Kirja ei ollut kliseinen, kuten monet fantasiakirjat ovat. Tämä kirja ilahdutti minua myös sillä, ettei se ollut kovinkaan ennalta-arvattava.

                      Tarinan päähenkilö Jacob on hullaantunut isoisänsä tarinoihin, mutta eräänä päivänä tajuaa, etteivät sadut voi olla totta. Mutta kun Jacob löytää isoisänsä Aben raadeltuna metsästä, mikä muu voisi olla syynä? Tummasävyinen kirja vie lukijan Walesiin, Cairnholmin saarelle, jonka eriskummallisten lasten orpokodissa Abe asui sotavuosina.­­ Jacob päättää tutkia, mitä salaisuuksia hänen isoisällään oli. Tarinan päähenkilö löytää orpokodin rauniot, mutta miksi hän silti tuntee olevansa tarkkailtavana? Salaisuuksien vyyhti alkaa pikkuhiljaa purkautua, kun Jacob törmää tyttöön, joka on täsmälleen samannäköinen kuin yksi Aben valokuvien lapsista.

                      Kirja oli hieman haastavampi lukea kuin useimpia nuortenkirjoja, ja kirjan tumma sävy oli omiaan lisäämään haastavuuden tunnetta. Lukijan oli helppo tavoittaa päähenkilö, sillä hänen ajatusmaailmansa oli tuotu hyvin esille. Tarina loi paitsi uskottavuutta, myös todellisuudentunnetta: kirjailija oli ottanut mukaan tekstiinsä historiallisia vivahteita, jotka sai tarinan tuntumaan oikealta. Vanhat valokuvat sivujen väleissä olivat hyvä lisä - vaikkakin suurin osa kuvista karmaisi minua. En osaa selittää sitä, mutta kuvissa vain oli eräänlaista uhkaavuutta ja toden rajamailla häilymistä. Itse annan miinuksen siitä, että tarinan pahikset tuntuivat olevan kuin lastensadusta vetäistyjä. Eivät ehkä välttämättä käytökseltään, mutta ulkonäkökuvaus toi minun mieleeni lapsille suunnattujen tarinoiden hirviöt.

                      Kirja oli paikoitellen hyvinkin (lol, kuulostan ihan säätiedotustyypiltä) hidastempoinen, joka sai huomioni herpaantumaan. Varsinkaan kirjan alussa ei tuntunut tapahtuvan mitään. Tämä piirre on tosin todella yleinen... Ja juu, ymmärränkin kyllä syyn. Ei kaikkea voi heti rysäyttää lukijan niskaan.

                      Yhdeksi suosikeistani tämä teos ei noussut, sillä kirja ei omaperäisyydestään huolimatta tuntunut saavan mukavaa tempoa. Kaikki tuntui hitaalta. Aiemmin jo mainitsin historiasta, jota oli napattu mukaan kirjan maailmaan. Siinäkin on hyviä puolia, mutta niiden lisäksi myös huonoja. Tietyissä kohdissa historia tuntui "pölyttävän" kirjan tapahtumat. Toisaalta taas aikalukkojen jäljittäminen ja katoaminen oli mielenkiintoista, vaikkakin asia oli mainittu lähinnä vain ohimennen.

                      Ensimmäisen kerran kirja on julkaistu vuonna 2011 nimellä Miss Peregrine's Home for Peculiar Children. Suomeksi kirja on ilmestynyt samana vuonna. Niin ja tosiaan, kirja on tällä hetkellä 7.-9.lk lukudiplomin kirjalistassa.

Tähdet: ★★★

Abigail Gibbs - Illallinen vampyyrin kanssa

Sisältää juonipaljastuksia!

Abigail Gibbsin vuonna 2012 ilmestynyt esikoisteos, Illallinen vampyyrin kanssa (The Dark Heroine: Dinner With a Vampire), on hyytävän hyvä fantasiakirja. Tarina alkaa siitä, kun violettisilmäinen Violet, kirjan päähenkilö, joutuu tahtomattaan todistamaan verilöylyä Trafalgarin aukiolla keskellä yötä. Violet päätyy mystisten murhaajien kaappaamaksi, eikä vastaan tuleva poliisi edes yritä auttaa häntä. Violet viedään upeaan ja koristeelliseen kartanoon, jonnekin päin Iso-Britannian maaseutua. Tämän tapahtuman myötä Violetin koko elämä mullistuu.

                      Violet joutuu elämään paikassa, jossa ei ole hänelle lainkaan turvaa: kartano kuhisee niitä, joille ihminen on vain saalis. Arvasitko jo, mistä on kyse? Et vai? No vinkkinä voin sanoa, että näillä olennoilla on terävät hampaat, he ovat kalpeita, juovat verta... Violetilla ei ollut aavistustakaan, mihin hänen tiensä johtaisi. Violet yrittää pysyä järjissään pelon ja kauhun jatkuvasti jäytäessä hänen mieltään. Hän ei halua uskoa, että vampyyrit ovat totta, mutta onko hänellä valinnanvaraa?

                      "Ei, en voi kiistää sitä. En halua kiistää sitä. Jos kiistäisin, se tarkoittaisi, että joku ihminen olisi tehnyt sen toiselle ihmiselle. Vampyyrit ovat hirviöitä. Hirviöt tekevät hirvittäviä asioita. Ihmiset eivät."

Kiihtyvä tapahtumien tahti häiritsi kirjan loppupuolella, sillä juonenkäänteet eivät enää avautuneet kunnolla. Lopussa asiat vain jysäytettiin päälle, eikä minulla lukijana ollut aikaa sulatella asioita. Voi toki olla niinkin, ettei muilla ole ollut vastaavanlaista tunnetta kirjaa lukiessaan. Kirja on kirjoitettu viihteelliseltä pohjalta, mutta silti siitä herää ajatuksia. Moraali käy moraalia vastaan, käsitykset muuttuvat, oikean ja väärän raja hiipuu...

                      Ajattelin kirjan olevan jälleen yksi kliseinen vampyyritarina, mutta kirjassa oli ilokseni myös omaperäisempiä juttuja. Tietysti kliseitäkin löytyi. Niitä tuntuu olevan hankala vältellä. Kliseiden lisäksi ilmeni myös ennalta-arvattavuutta. Oli nimittäin lausta asti varmaa, että vampyyriprinssi Kasparin ja Violetin välille muodostuisi romanssi. Omasta mielestäni Illallinen vampyyrin kanssa oli silti paljon parempi vampyyritarina kuin Twilight-sarja. Kirja oli myös parempi kuin Sookie Stackhouse-sarjan avausosa, jonka luin arviolta neljä kuukautta sitten.

                      Juoni todellakin tempaisi lukijan mukaansa, enkä malttanut lopettaa lukemista. Yöunet vähän kärsivät, samoin seuraava koulupäivä, sillä tulin ottaneeksi lähes pakonomaisesti kirjan mukaani :D Välillä oli kyllä myös kohtia, joissa keskittymiseni herpaantui. Täysin tauotta en siis noin 540-sivuista opusta lukenut. 

                     Tähdet: ★★★★

Bianca Turetsky - Muotimatkaaja Titanicin kannella

Sisältää enemmän tai vähemmän juonipaljastuksia!

Muotimatkaaja Titanicin kannella (The Time-traveling Fashionista), kirjoittanut Bianca Turetsky, ilmestynyt vuonna 2011... Takakannen perusteella kirja vaikutti lukemisen arvoiselta, mutta itse kirjan luettuani olin e-rit-täin pettynyt.

                      Kirja kertoo Louise Lambertista, yläasteikäisestä tytöstä, joka saa kutsun vintagevaatemyyntiin. Tietysti tämä vintagea rakastava päähenkilö päättää sinne mennä. Mukaansa hän pyytää parhaan ystävänsä Brooken, huolimatta siitä, että kutsu on tarkoitettu vain yhdelle henkilölle.

                      Liikkeessä Louise sovittaa vaaleanpunaista suolavedeltä tuoksuvaa (mielestäni suolavesi tuoksuu :D ) mekkoa, ja ilman minkäänlaista varoitusta hän pyörtyy. Herätessään hän ei ole enää tavallinen koululainen, vaan kuvankaunis näyttelijätär neiti Baxter. Mutta se ei ole ainoa muutos: Louise on päätynyt vuoteen 1912.

                      Jo kirjan ensimmäisten sivujen aikana tiesin, etten tulisi pitämään kirjasta. Teksti oli helppolukuista, jopa liiankin. Tarina eteni myös liian nopeasti: harvat juonen kannalta tärkeät tapahtumat olivat valokeilassa, eikä kirjailija huomioinut melkein lainkaan kuvailun tärkeyttä ja hahmojen syvyyttä. Anteeksiantamatonta! Itse olen ankara nimenomaan näiden kahden osa-alueen kanssa. Kuvailu ja syvyys eivät saisi kärsiä, vaikka jokin muu olennainen asia nostettaisiinkin pääasemaan tahallisesti tai tahattomasti.

                      Arvatenkin Turetsky halusi kirjaansa erikoisuutta kuvituksella. Lyhyesti ilmaistuna: *facepalm*. Kuvat tuntuivat pilkkovan tarinaa, jonka toteutus jo ennestään oli heikko. Tuli vähän sellainen fiilis, että olin lukemassa pikkulasten kirjaa. Anteeksi nyt vain, mutta miksi ihmeessä tämä kirja on 7.-9.lk lukudiplomissa? Ei herranjumala nyt oikeesti. Ajatelkaa ihmiset.

                      Että ärsyttää! Tarinan idean olisi voinut toteuttaa paljon paremminkin, mutta Turetsky meni sieltä, missä aita oli matalin. Hirveää tuhlausta näin omasta mielestäni. Ja juuri se syvyyden puuttuminen vaikuttaa paljon lukukokemukseen. Jos toteutus olisi ollut parempi, olisin todennäköisesti kyennyt kuvittelemaan itse päätyneeni menneisyyteen ja nähnyt ja kokenut asioita itse, ja vielä kaiken kukkuraksi Titanicilla! Kuvailun olisin voinut mielessäni hoitaa itsekin, mutta syvyys. Aaaarghh! Tämän omasta mielestäni huonon toteutuksen myötä tuntui vain, että Louise meni, Louise teki, Louise tuli, loppu. Hei c'mon... Kuka ei Titanicille päätyessään kiinnitä huomiota koristeellisuuteen, eriarvoisuuteen, loistokkuuteen etc.? Louise ei, eipä ei. Pliiiiis!

                      En pitänyt kirjassa muusta kuin ideasta. Kuvat olivat kyllä hyviä, mutta ne olisi voinut jättää poiskin. Korostan vielä, että nämä edellä mainitut mielipiteet ovat omiani ja koskevat kirjaa. En pilkkaa niitä, jotka kirjasta pitävät.

                      Tähdet: ★

Linnea Parkkonen: 112 - Vihaan itseäni

Sisältää juonipaljastuksia!


Tässä ulkonäköpaineiden piinaamassa maailmassa syömishäiriöt yleistyvät jatkuvasti. Laihuutta ihannoidaan, ja laihduttaminen tuntuu monen tavoitteelta. Anoreksiaan, yhteen tunnetuimmista syömishäiriöistä, sairastuu useita nuoria, niin tyttöjä kuin poikiakin. Luin anoreksiaa käsittelevän nuortenkirjan, jossa 15-vuotias Lilian, tuttavallisemmin Lilli, aloittaa ystäviensä kanssa herkkulakon panoksenaan 50€: jokainen sortuja antaa kyseisen summan henkilölle, joka on viimeisenä jäljellä. Siitä kaikki sitten alkaa.

                      "Olinko lihava? Miksi kaikki pitivät herkkulakkoa minulle sopivana ideana?    Johtuiko se siitä, että olin heidän silmissään liian pyöreä?"

Herkkujen poisjättämisen myötä annoskoot pienenevät, ja liikunta lisääntyy. Vähitellen Lilli alkaa jättää ruokailuja kokonaan väliin mm. valehtelemalla vanhemmilleen syöneensä jo aiemmin. Lilli haluaa olla laiha.

                      Kirja on kirjoitettu minäkertojalla päähenkilön näkökulmasta. Kirjan kirjoittanut Linnea Parkkonen on onnistunut hyvin kuvaamaan anoreksian salakavalaa etenemistä ja ajatusmaailman muuttumista sen seurauksena. Tarinan edetessä paljastuu myös Lillin perheen ongelmia: äiti on työnarkomaani, isä alkoholisti, kummatkin ovat päivittäin vain vähän aikaa kotona...

                      Pelkästään jo anoreksia luo kirjalle synkän varjon. Ei kirjaa kyllä ole kevyeksi lukemiseksi tarkoitettukaan. Tarina kertoo anoreksiaan sairastumisesta, kuten edellä olen jo maininnut, mutta myös sen vaikutuksesta läheisiin ja siitä paranemisesta. Oikeastaan noin 350-sivuisen kirjan keskiössä on nimenomaan paraneminen, kun Lilli otetaan sisään lastensairaalaan.

                      Mielestäni kirjassa  oli liikaa riitoja. Varsinkin puolenvälin jälkeen riitelyä alkoi olla melkeinpä joka välissä. Tämä oli piirre, josta en pitänyt. No, ei elämä ikinä ilman riitoja kulu. En myöskään pitänyt yhtään päähenkilön nimestä. Lilli ja Lilian ovat oman mielipiteeni mukaan karseita nimiä (pahoitteluni Lilleille ja Lilianeille! :D).

                      Lempihenkilökseni nousi Natalia, Lillin isosisko. Nani oli henkilö, josta ei vain voinut olla pitämättä iloisen ja huolettoman elämänasenteen vuoksi. Myös välittäminen ja auttamishalu kuuluivat Nanin luonteeseen. Inhokkihenkilöä minulle ei muodostunut, vaikken pitänytkään Lillin vanhemmista tai kavereista. Jos joku on pakko nostaa inhottavimmaksi hahmoksi, paikan saisi joko Lillin isä tai Daniela-niminen kaveri.

                      Tämä Linnea Parkkosen kirjoittama kirja siis löytyy lukudiplomista, ja sen on painettu vuonna 2014. Kirja on nimeltään 112 - Vihaan itseäni. Omalla kohdallani nimi oli harhaanjohtava. Nimestä tuli välittömästi mieleen tarina, jossa jollakulla on ongelmia mielensä kanssa ja lopulta paha olo purkautuu itsemurhayrityksenä. Tyyppi kuitenkin ehditään pelastaa, ja hän joutuu sairaalaan. Suurin piirtein tällainen tarina minulle tulee mieleen kirjan nimestä.

                      Olen aiemmin lukenut saman aihepiirin kirjan, Mun on pakko. Kirjan oli kirjoittanut kaiketi joku Sara. Ehkä. En tiedä. Kuitenkin tämä anoreksiaa käsittelevä kirja oli huomattavasti parempi kuin toinen kirja

                     Tähdet: ★★★★