Maggie Stiefvater - Häivähdys

Sisältää juonipaljastuksia!



 Maggie Stiefvaterin kirja Häivähdys (2010, suomennettu 2011) jatkaa siitä, mihin Väristys jäi. Sam pysyy ihmisenä keskellä talvea, vaikka hän välillä pelkääkin muuttuvansa. Tavat paeta kylmyyttä ovat jääneet nuorukaiselle päähän. Isabel suree kuollutta veljeään ja tuntee syyllisyyttä, mutta kulkee silti pystypäin. Grace on onnellinen, että Sam on edelleen hänen luonaan. Kun Grace alkaa saada kummallisia oireita, nuori nainen varoo kertomasta mitään poikaystävälleen. Kun kuvioihin sitten ilmestyy kaksi Beckin viimeisenä muuttamaa nuorta, Viktor ja Cole, on soppa jo valmis.

                      Muistan edelleen, kuinka luin hampaat irvessä sarjan ensimmäisen osan pari vuotta sitten, enkä päässyt kirjassa ensimmäistä osaa pidemmälle - loogistahan tämä vain on. Kesällä tartuin Väristykseen uudelleen ja lukukokemus oli sen verran hyvä, että toisenkin osan lainasin. Kirjoitustyyli ei ole mielestäni niitä parhaimpia, mutta Stiefvater osaa todellakin kirjoittaa kaunista kuvailua ja tekstiä, josta huokuu tunne, varsinkin suru ja epätoivo. Samin ja Gracen rakkaus on vähäeleistä mutta vahvaa, eikä pari tarvitsisikaan suuria eleitä ja fanfaareja. Juoni etenee verkkaisesti eikä jää paikoilleen jarruttelemaan. Olin järkyttynyt siitä, mihin suuntaan juoni lopulta kääntyi, enkä todellakaan tiedä, mitä sarjan kolmas osa tulee sisältämään. Annan kyllä aplodit kirjailijalle, sillä en olisi osannut millään arvata tapahtumaan.

"Yksi kerrallaan sudet kävivät maate ja muodostivat ringin ympärilleni. Metsä oli hiljaa kun sudet olivat siinä, suojelevina ja kärsivällisinä. Odotimme yhdessä jotain, mille meillä ei ollut sanoja.

Kuikan huuto kuului kaukaa aavemaisena ja verkkaisena. Minusta kuikat kuulostivat aina haikeilta. Aivan kuin olisivat kutsuneet jotakuta, jonka eivät edes odottaneet vastaavan.

Musta susi, siis Paul, venytti kuonoaan minua kohti. Sieraimet värähtelivät ja se vinkui. Ääni oli kuin kuikan huudon hiljainen kaiku, huolestunut ja epävarma.

Ihoni alla jokin venyi ja venytti. Kehoni oli kuin näkymätön taistelutanner.

Istuin susien keskellä, kunnes aurinko meni mailleen ja mäntyjen varjot pitenivät, ja mietin kuinka paljon minulla oli aikaa."

En edelleenkään pidä Gracea tai Samia lempihenkilönäni. Itse asiassa sarjan ensimmäisen kirjan aikana minulle ei muodostunut lainkaan lempihahmoa. Tässä

kirjassa aloin pitää enemmän Isabelista, tuosta itserakkaasta ja kovan ulkokuoren omistavasta tytöstä. Pidin heti myös Colesta. Cole paljastuu kirjan aikana huippukuuluisan Narkotika-bändin laulajaksi.

                      Tarinan maailmassa Cole on ollut kadoksissa suurin piirtein viisi kuukautta ja hänen uskotaan kuolleen. Kun Samille selviää Colen oikea henkilöllisyys, hän alkaa manata ongelmia, joita ihmissudeksi muutettu Cole saa vielä aikaan. Yllättävää kyllä, kirjan aikana Cole ei suurelle yleisölle paljastunut. Cole antoi itsestään erittäin paskamaisen ja itsekeskeisen kuvan ympärillään oleville ihmisille (ja ihmissusille). Sellainen Cole kirjan alkupuolella oli, itserakas ja teeskentelevä henkilö. Tarinan edetessä Cole kuitenkin alkoi suhtautua muihin eri tavalla - kuten myös itseensä. Kyseinen henkilöhahmo kasvoi harppauksin, vaikkakin suurimmat kehitysaskeleet tapahtuivat teoksen loppupuolella.

                       Tähdet: ★★★