P. C. Cast & Kristin Cast - Yön talo: Salattu

Sisältää juonipaljastuksia!

Miten yön talon uusin ja kymmenes osa on mennyt minulta ohi? Ei sillä, että sarja enää minua niin paljon kiinnostaisi, mutta olen kuitenkin päättänyt lukea sarjan loppuun asti. En enää pidä kyseisestä kirjasarjasta enää niin paljon kuin ennen. Kerrontatapa ja tyyli tuntuvat suurina annoksina liian lapsellisilta ja helpoilta, hahmot käyvät suurimman osan ajasta hermoille. Pari kivaa hahmoa joukossa toki on, mutta niiden määrä on alkanut vähentyä. Suurin osa hahmoista tuntuu pintapuolisilta ja stereotypisiltä, eikä siltä saralta kannatakaan mielekkyyttä lähteä etsimään.

                      Kirjan alussa Neferet sytyttää Lenobian tallin palamaan. Yksikään hevosista - tai vampyyreistä/ihmisistä ei kuole, mutta uudelleen Lenobian luo saapunut Travis joutuu sairaalaan. Neferet paljastuu viimeinkin vampyyrien neuvostolle, muttei anna sen häiritä suunnitelmiaan. Yön taloon tulee säpinää, kun Neferetin viallinen ase, Aurox, ilmestyy uudelleen kuvioihin. Ongelmia ei tietenkään puutu myöskään Zoeyn lähipiiristä - yksi kehän elementeistä vaihtaa puoltaa. Lisäksi ensimmäinen merkitty punainen tulokas huomaa tosinäön kykynsä voimistuvan ja alkaa tulkita niitä, välillä jopa yhdessä Afroditen kanssa.

                      Zoey ei ole ikinä ollut lempihahmoni, mutta viimeisimpien osien aikana olen alkanut nuorta naista inhoamaan. Päähenkilö ei todellakaan ole päätöksissään kovinkaan vahva, hänhän ei kunnolla osaa päättää, mitä tehdä. Liikaa aikaa kuluu siinä, kun Zoey jumittaa päätöksenteoissaan. Yksi lempihahmoistani sarjan alusta asti on ollut Afrodite, eikä tämä neitokainen niin suuressa osassa ollut tässä kirjassa. Erin on myös yksi lempihahmojani, ja olinkin hivenen harmistunut, kun hänet esitettiin koko kirjan ajan huonossa valossa. Erin on yksi harvoista hahmoista, joiden kohdalla on tapahtunut luonteen tasolla huomattava muutos. Lempihahmojengiini lukeutuu lisäksi Refaim, joka ei myöskään ollut tärkeässä asemassa tässä kirjassa. Kenties niin Afrodite kuin Refaimkin ovat jo nähneet valokeilansa ja nyt siirtyneet taustalle pois Zoeyn iänikuisten ongelmien ja jätkäpulmien tieltä.

                      Juuri jätkäongelmia Zoeylla riittää, ja niihin olen tuskastunut jo aikoja sitten. Jokaisessa kirjassa on ollut ongelmia Zoeyn ja hänen poikaystäviensä ja poikaystäväkandidaattiensa välillä. Samaa vanhaa puidaan jatkuvasti. Esimerkiksi aiemmin sarjassa Zoey valitsi Heathin sijaan Starkin ja nyt Zoey näkee näkijäkivensä läpi Auroxissa Heathin. Tästä tulokasylipapitar sitten hämmentyy ja alkaa pohtia niin hänen ja Starkin kuin hänen ja Heathin suhteita. Ei draamassa ole mitään pahaa, mutta liiallisina annoksina ja samasta kulmasta, samalla tyylillä.. Hahmokehitystä kirjassa ei tapahtunut juurikaan, vain Erinin, Shaylinin ja Afroditen kohdalla. Myös Nicolen olemus alkoi muuttua, vaikkei sitä tuotukaan kirjassa esille niin tärkeänä pointtina.

                    Tähdet: ★★

Ernest Cline - Ready Player One

Sisältää juonipaljastuksia!

Halliday, yksi rappeutuvan maailman rikkaimmista henkilöistä, ei kuollessaan aio testamentata rahojaan kenellekään. Halliday on parhaimpana pidetty pelisuunnittelija. Pelejä mies rakastaakin, ja näin ollen hän järjestää suuren jahdin. Ennen kuolemaansa Halliday on kuvannut videon, jossa kertoo lahjoittavansa yli 200 miljardin arvoisan omaisuuden sille, joka löytää kolme erilaista avainta ja suorittaa onnistuneesti kolme porttia. Tämä kaikki tulee tapahtumaan Hallidayn luomassa OASIS:issa, virtuaalimaailmassa, johon ihmiset pakenevat ankeaa todellisuutta. Hallidayn omaisuutta aletaan kutsua nimellä pääsiäismuna. Tästä alkaa aikakausi, joka myös munastajien aikakautena tunnetaan.

                      Wade Watts alias Parzival on 18-vuotias nuori mies, joka asuu tätinsä luona yhdessä Oklahoma Cityn "pinoista". Wade on munastaja ja on jo viiden vuoden ajan yrittänyt ratkaista arvoitusta, joka johtaa kupariavaimen luokse. Mikään ei vain tunne tuottavan tulosta, ja Wade on jumissa planeetalla nimellä Ludus, joka on sovellettu oppimisympäristöksi. Sitten kesken erään tuntinsa Wade tajuaa, mitä Hallidayn arvoituksessa sanotaan.

                      Kirjan maailma on kammottava kuvaus siitä, mihin suuntaan ihmiskunta saattaa olla menossa. Suurin osa päivästä kuluu OASIS:in maailmassa, pelin sisällä. OASIS korvaa todellisen maailman lähes täydellisesti: siellä tapahtuvat niin työt, koulujen käyminen kuin vapaa-ajan hengailu. Tämä tulevaisuudennäkymä sijoittuu vain parin vuosikymmenen päähän. Erot rikkaiden ja köyhien välit ovat räikeät, nykypäivääkin helpompi huomata.

                      Uppouduin tarinaan alun hitaan, puuduttavalta tuntuvan kuvailevan osion jälkeen. Tarinassa todellisuus ja OASIS:in maailma sekoittuivat yhteen, enkä lukijana aina ymmärtänyt, missä mentiin, virtuaalimaailmassa vai todellisessa. Välillä maailmojen tunnistaminen oli helpompaa, mutta oli kohtia, joissa jouduin sivutolkulla miettiä, kumpi maailma oli sillä kertaa kyseessä. Luin kirjan kaiken kaikkiaan nopeasti, tietysti kuvailu- ja esittelypätkät hitaammin.

                      Idea oli todellakin omaperäinen. Ernest Cline on taitavasti luonut sanoillaan todentuntuisen maailman - jos tarkkoja ollaan, niin kaksi. Clinen kirjan päähenkilöt olivat kaikki nuoria, juuri aikuisiän kynnyksellä. Nämä nuoret muodostavat ikään kuin hyvisjoukon. Vastassa on kaupallinen järjestö, jonka jäseniä kutsutaan kuutosiksi. Tämä järjestö haluaa saada Hallidayn pääsiäismunan itselleen ja muuttaa OASIS:in maksulliseksi, ja evätä köyhiltä mahdollisuuden käyttää peliä. Tämän järjestön henkilöt ovat kaikkialla OASIS:issa halveksittuja, mutta aina on ihmisiä, jotka heitä kannattavat - kuten järjestön jäsenet itse.

                     

                      Hallidayn arvoitukset viittasivat jatkuvasti 80-lukuun, joka olikin Hallidayn lempivuosikymmen. Minulta loputtomat viittaukset menivätkin ohi, 90-luvun loppupuolen lapsi kun olen. Hyvä lukutunnelma pysyi yllä koko kirjan ajan. Pystyin hyvin eläytymään kirjan hahmoihin ja tuntemaan heidän kanssaan niin jännitystä, oivaltamisen tunnetta kuin turhautumistakin.

                      En pitänyt Art3misista. Hänen ja Waden säädön aikana en voinut lakata ajattelemasta, että Art3mis vietti aikaa Waden kanssa vain tiedon vuoksi. Wadesta itsestään pidin, samoin myös hänen parhaasta ystävästään Aechista. Aechia aloin arvostaa enemmän, kun paljastui, että vaaleaihoisen ja hyvännäköisen nuoren miehen sijaan hän paljastui tummaksi naiseksi. Kirjan maailmassa köyhyyden ohella myös rasismi on paljon suurempi ongelma kuin nykymaailmassa. Päähenkilönelikon (tai periaatteessa viisikon) viimeinen henkilö, Shoto, nousi myöskin lempihahmojeni joukkoon. Daitosta en pitänyt.

                      Eräs luokkalaiseni suositteli minulle Ready Player Onea. Minulla ei juurikaan ollut odotuksia kirjan suhteen, sillä en tiennyt kirjasta juuri mitään, nimeäkään en ollut kuullut aiemmin. Kun kirjaan lopulta kotonani tartuin, tulin lukeneeksi sen yhdessä päivässä, sillä en malttanut pitää kuin lyhyitä taukoja ja niitäkin pidin vain vähän. Niin koukuttavaa luettavaa! Melkein jo kääntelin sivuja eteenpäin katsoakseni spoilauksia... Ready Player One on julkaistu vuonna 2011, suomennettu vuotta myöhemmin. Nimeä ei kuitenkaan muutettu. Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka eivät kirjan muhkeaa olemusta säikähdä.

                    Tähdet: ★★★★★

Maggie Stiefvater - Häivähdys

Sisältää juonipaljastuksia!



 Maggie Stiefvaterin kirja Häivähdys (2010, suomennettu 2011) jatkaa siitä, mihin Väristys jäi. Sam pysyy ihmisenä keskellä talvea, vaikka hän välillä pelkääkin muuttuvansa. Tavat paeta kylmyyttä ovat jääneet nuorukaiselle päähän. Isabel suree kuollutta veljeään ja tuntee syyllisyyttä, mutta kulkee silti pystypäin. Grace on onnellinen, että Sam on edelleen hänen luonaan. Kun Grace alkaa saada kummallisia oireita, nuori nainen varoo kertomasta mitään poikaystävälleen. Kun kuvioihin sitten ilmestyy kaksi Beckin viimeisenä muuttamaa nuorta, Viktor ja Cole, on soppa jo valmis.

                      Muistan edelleen, kuinka luin hampaat irvessä sarjan ensimmäisen osan pari vuotta sitten, enkä päässyt kirjassa ensimmäistä osaa pidemmälle - loogistahan tämä vain on. Kesällä tartuin Väristykseen uudelleen ja lukukokemus oli sen verran hyvä, että toisenkin osan lainasin. Kirjoitustyyli ei ole mielestäni niitä parhaimpia, mutta Stiefvater osaa todellakin kirjoittaa kaunista kuvailua ja tekstiä, josta huokuu tunne, varsinkin suru ja epätoivo. Samin ja Gracen rakkaus on vähäeleistä mutta vahvaa, eikä pari tarvitsisikaan suuria eleitä ja fanfaareja. Juoni etenee verkkaisesti eikä jää paikoilleen jarruttelemaan. Olin järkyttynyt siitä, mihin suuntaan juoni lopulta kääntyi, enkä todellakaan tiedä, mitä sarjan kolmas osa tulee sisältämään. Annan kyllä aplodit kirjailijalle, sillä en olisi osannut millään arvata tapahtumaan.

"Yksi kerrallaan sudet kävivät maate ja muodostivat ringin ympärilleni. Metsä oli hiljaa kun sudet olivat siinä, suojelevina ja kärsivällisinä. Odotimme yhdessä jotain, mille meillä ei ollut sanoja.

Kuikan huuto kuului kaukaa aavemaisena ja verkkaisena. Minusta kuikat kuulostivat aina haikeilta. Aivan kuin olisivat kutsuneet jotakuta, jonka eivät edes odottaneet vastaavan.

Musta susi, siis Paul, venytti kuonoaan minua kohti. Sieraimet värähtelivät ja se vinkui. Ääni oli kuin kuikan huudon hiljainen kaiku, huolestunut ja epävarma.

Ihoni alla jokin venyi ja venytti. Kehoni oli kuin näkymätön taistelutanner.

Istuin susien keskellä, kunnes aurinko meni mailleen ja mäntyjen varjot pitenivät, ja mietin kuinka paljon minulla oli aikaa."

En edelleenkään pidä Gracea tai Samia lempihenkilönäni. Itse asiassa sarjan ensimmäisen kirjan aikana minulle ei muodostunut lainkaan lempihahmoa. Tässä

kirjassa aloin pitää enemmän Isabelista, tuosta itserakkaasta ja kovan ulkokuoren omistavasta tytöstä. Pidin heti myös Colesta. Cole paljastuu kirjan aikana huippukuuluisan Narkotika-bändin laulajaksi.

                      Tarinan maailmassa Cole on ollut kadoksissa suurin piirtein viisi kuukautta ja hänen uskotaan kuolleen. Kun Samille selviää Colen oikea henkilöllisyys, hän alkaa manata ongelmia, joita ihmissudeksi muutettu Cole saa vielä aikaan. Yllättävää kyllä, kirjan aikana Cole ei suurelle yleisölle paljastunut. Cole antoi itsestään erittäin paskamaisen ja itsekeskeisen kuvan ympärillään oleville ihmisille (ja ihmissusille). Sellainen Cole kirjan alkupuolella oli, itserakas ja teeskentelevä henkilö. Tarinan edetessä Cole kuitenkin alkoi suhtautua muihin eri tavalla - kuten myös itseensä. Kyseinen henkilöhahmo kasvoi harppauksin, vaikkakin suurimmat kehitysaskeleet tapahtuivat teoksen loppupuolella.

                       Tähdet: ★★★