James Frey - Endgame: Loppupeli

Sisältää juonipaljastuksia!

Loppupeli on yksi kiinnostavimmista ja kekseliäimmistä dystopiakirjoista, jonka olen lukenut. kirja ei kopioi muita, vaan on itsenäisesti ihan oma teoksensa, jossa yhdistyvät omaperäiset ideat, mielenkiintoiset hahmot, arvoituksellinen kerrontatapa ja räiskyvä toiminta. Loppupeli koskee koko maailmaa, vaikka pelaajia itsessään on vain kaksitoista. Nämä nuoret, joiden ikä on väliltä 13-20, pelaavat vaarallista peliä, joka ratkaisee heidän ja heidän läheistensä kohtalon, puhumattakaan sitten maailmasta.

                      Alussa oli hankala muistaa henkilöiden nimet, iät ja suvut, sillä hahmoja oli niin paljon. Jokaisen näkökulmasta pyrittiin kirjoittamaan, mutta tietysti jotkin hahmot saivat kirjassa enemmän tilaa. Tätä tilaa tuli lisää pelaajien kuollessa. Osa pelaajista jäi silti taka-alalle, vaikka elossa olivatkin. Siltikään vähemmän tärkeässä osassa olevat hahmot eivät jääneet pintapuolisiksi. Jokaisella hahmolla on omat tapansa, tunnuspiirteensä ja huippuunsa hiotut kykynsä, joita käyttäen he pyrkivät tappamaan toisensa ja voittamaan pelin.

                      Hahmoista eniten esillä ovat Sarah Alopay, Jago Tlaloc, Chiyoko Takeda ja An Liu. Sarah ja Jago muodostavat keskenään liiton jo ennen kokoontumista, jonka on määrä tapahtua ennen pelin varsinaista alkua. Kirjan edetessä kaksikko pysyy uskollisina toisilleen, vaikka loppujen lopuksi Loppupelissä voi olla vain yksi voittaja. Sarah ja Jago ovat läpi kirjan yhdessä, ja lopulta heidän välilleen alkaa muodostua romanttisia tunteita. Draamaa saadaan, kun Sarahin omahalainen poikaystävä Chris sekaantuu Loppupeliin aikeenaan voittaa yhdessä Sarahin rinnalla. Sarah rakastaa Chrisiä edelleen, vaikka jätti tämän ennen kuin lähti itse kohti kokoontumista. Kuitenkin nuoren naisen sydämeen on hiipinyt myös Jago, jonka kanssa Sarahilla on paljon yhteistä - mm. pelaajatausta. Chiyoko ja An ovat toinen pari, jonka tilanne on tosin hillitympi ja erikoisempi. Näitä viittä hahmoa kirja käsittelee eniten, muttei kuitenkaan hylkää muita hahmoja. Esimerkiksi Baitsakhan, pelin nuorin ja verenhimoisin henkilö on vahvasti läsnä, vaikkei niin monessa luvussa olekaan mukana.

"'Cahokialainen hei, tässä on Kala Mozami, sumerilainen siskosi, 89. suvun pelaaja. Ikävä joutua tekemään näin, mutta kyseessä on Loppupeli.' Kala käyttää hunajaista ääntään ja toivoo että hänen pahoittelunsa pehmentää pyyntöä ja saa Sarahin suhtautumaan häneen myötämielisesti.

'Minulla on hallussani sinun omaisuuttasi. Poika nimeltä Christopher. En etsinyt häntä. Hän löysi minut. Hän haluaisi löytää sinut. Minä annan hänet sinulle. Mutta haluan vastalahjaksi sen, minkä annunaki - kepler 22b - antoi sinulle. Voit soittaa minulle tähän numeroon, jos haluat tehdä kaupat. Jos et soita, voit olla varma että hylkään hänet. Vaikka hän kuvittelee itsestään kaikenlaista, hän on sen verran raskas taakka, etten viitsi kanniskella häntä mukanani kovin pitkään. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin. Toivon kuulevani sinusta pian. Bedrood, sisar Sarah, kunnes tavoitamme toisemme.'"

                      Juoni tempaisee lukijan välittömästi tiukkaan otteeseensa, sillä heti kirjan alussa alkaa tapahtua. Loppupeli ei todellakaan ole niitä kirjoja, jotka alussa jumittavat paikoillaan päähenkilöitä syventäen, ja hyvä niin. Kirja etenee kokonaisuutena nopeasti lukuinnon vuoksi, mutta paikoitellen kaiken toiminnan ja jännityksen keskellä on myös niitä hitaammin eteneviä kohtia, jotka rauhoittavat lukemisen tahtia ennen seuraavaa toimintakohtaa. Tämä kirja tulee kuitenkin ahmittua nopeasti.

                      Teoksen tapahtumat eivät sijoitu vain yhteen paikkaan, vaan ympäri maailmaa. Jokaisen suvun pelaaja saa eräänlaiselta valvojan tapaiselta olennolta oman vihjeensä, joka johdattaa pelaajia sinne sun tänne. Esimerkiksi Sarahin vihje on pitkä lukujono, jossa ei näytä pitkään aikaan olevan päätä eikä häntää. Koko kirjan ajan jatkuu samalla arvoituksellisella tavalla kirjoitettu teksti, joka herättää karmivia ja vainoharhaisia ajatuksia maailmasta, jossa elämme. Jos maailma oikeasti olisi sellainen kuin tässä kirjassa... Hyi apua.

                      Tämä kirja on todellakin pakko lukea. Tietyissä määrin Loppupeli voi tuoda mieleen Nälkäpelin, mutta siihen se sitten jääkin. Kirjojen maailmat ovat kaukana toisistaan ja niin erilaisia, ettei yhtäläisyyksiä ole. Suosittelen erittäin mielelläni tähän teokseen tarttumista. En usko olevani väärässä, jos sanon, että tästä kirjasarjasta tulee vielä ilmiö, jonka koko selviää kuitenkin vasta tulevaisuudessa. Teos on julkaistu alkuperäisnimellä Endgame: The Calling vuonna 2014.

                      Tähdet: ★★★★★

Sophie Jordan - Vanish

Sisältää juonipaljastuksia!



Vanish jatkaa tarinaa miltei samasta kohdasta, kuin mihin Firelight (Liekki) päättyi. Jacinda, Tamra, kaksosten äiti ja Cassian ovat pakenemassa metsästäjiä ja ajavat kohti laumaa. He kuitenkin päätyvät metsästäjien väijytykseen jääden kiinni. Zara on pasiivinen, Jacinda epätoivoinen, Cassian valmis toimimaan - ja Tamra on vitivalkea, silminnähden järkyttynyt ja kylmissään. Juuri kun tilanne näyttää kaikista kamalimmalta skenaariolta, Tamran draki herää. Hänen silmiensä ja hiustensa väri muuttuu, ja värit ovat kuin kuun siinä missä Jacindan värit ovat tulisen ja polttavan auringon.

                      Lauma ottaa Jacindan perheestä heti kontrollin, kun he palaavat Cassianin johdolla takaisin. Jacindan perhe hajotetaan, sillä Tamra muuttaa asumaan Nidian luokse ja perheen äidillä aletaan teettää raskasta päivää. Jacindaa vahditaan ja kohdellaan halveksuvasti. Jacindan arvostus on kadonnut siinä, missä lauma tuntuu ensimmäistä kertaa huomaavan Tamran. Jacinda saa huomata, että Severin hallitsee laumaa aiempaa rautaisemmalla otteella.

 

                      Teksti on samanlaista kuin aiemmassakin osassa, yhtä helppolukuista ja sulavaa. Suurin osa kirjaa käsitteli Jacindan huonoa oloa, epävarmuutta ja turhautumista. Vanish oli yhtä tasapainottelua Jacindan valintojen välillä: sydän vai tunteet, oma pää vai muiden mielipiteet. Jacindan saralla hahmokehitystä ei tapahtunut, sillä hahmo oli yhtä samanlainen kuin edellisessäkin kirjassa.

                      Olen iloinen, että Tamran draki viimeinkin heräsi. En voi sanoa, että pitäisin Jacindan kaksoissiskosta, mutta hahmona hän tuo sisarelleen hyvän vastakohdan: Jacinda on epävarma kaikesta, Tamra sen sijaan on sinut sen kanssa, mikä ja kuka hän on. Tässä osassa Tamra esitettiin positiivisemmassa valossa: Firelight jätti sellaisen kuvan, että Tamra olisi inhottava ämmä. Tamran lisäksi myös Cassiania syvennetiin, mikä antoi lisää tarttumapintaa tulevaan alfaan.

                      Ongelmia ja draamaa riittää tässäkin osassa - minun makuuni liikaa. En tiedä muista lukijoista, mutta itse odotin hetkeä, jolloin asiat olisivat edes hetken hyvin Jacindan kannalta. Vanish sisälsi liikaa asioiden voivottelua, joten arvata saattaa, että Jacindan asenne kävi hermoilleni. Tosin neitokaisen asemassa olisin itse todennäköisesti itsekin aivan yhtä epävarma ja aikaansaamaton.

                      Tähdet: ★★★


Samalta kirjailijalta: Liekki (Firelight 1)

Rick Riordan - Percy Jackson & The Olympians: Hirviöidenmeri

Sisältää juonipaljastuksia!

Vauhdikas antiikin tarustoa hyödyntävä sarja jatkuu! Kirjan alussa Percy Jackson joutuu jälleen ongelmiin senhetkisessä koulussaan. Kun Percyn kimppuun hyökätään, hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin puolustautua ja siinä sivussa auttaa normaaleja ihmisiä. Koululla kuitenkin räjähtää ja Percyn ei auta muu kuin lähteä ystävänsä Tysonin, orvon katujen kasvatin kanssa karkuun. Tässä välissä Annabeth on jo ilmestynyt paikalle, ja yhdessä kolmikko suuntaa kiireen vilkkaa puoliveristen leirille, ja päätyvät keskelle taistelua. Ei voi sanoa, etteikö Percyn elämässä olisi toimintaa.

                      Luin kirjan yhdeltä istumalta, eikä kirja ollutkaan kuin hieman alle 300-sivuinen. Olen aiemmin nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, vaikka pyrinkin välttämään leffan katsomista ennen kuin olen lukenut itse kirjan. Kirja ja elokuva noudattivat melko pitkälti samaa kaavaa. Voisinpa kenties katsoa molemmat Percy Jackson - elokuvat uudelleen. Rick Riordan yhdistelee kirjoissaan viihdyttävällä tavalla antiikin mytologiaa, raikasta huumoria ja toimintaa, jota sarjassa todellakin on paljon. Tietyiltä kliseisiltä elementeiltä ei voi välttyä, mutta ne eivät vaikuttaneet omaan lukukokemukseeni.

                      Sarjan toisessa osassa Khronos liikehtii Tartaroksessa, Grover on kadonnut, ja Thaleian puu, puoliveristen leiriä suojeleva petäjä on myrkytetty. Kauan kadoksissa ollut kultainen talja on ainut tapa pelastaa puu, ja kuinka ollakaan - Percy tietää koordinaatit, jotka johtavat lähelle. Leiri järjestää etsintäretken, jonka johtajaksi kaiken järjen vastaiseksi määrätään Clarisse, leiriläinen, jonka kanssa on hankala tulla toimeen. Percy ja Annabeth eivät kuitenkaan luovu etsinnästä niin helpolla, sillä Groverin ja Percyn välinen empatialinkki kertoo satyyrin olevan pahassa pulassa. Kaiken lisäksi Groverin olinpaikka on lähellä taljaa, eikä puoliverisillämme ole aikomustakaan jättää Groveria oman onnensa nojaan, satyyrinhimoisen kykloopin morsiameksi - saati sitten päivälliseksi. Yhdessä Tysonin kanssa Percy ja Annabeth lähtevät matkaan ja suuntaavat kohti Hirviöidenmerta.

                      Jos joku kehtaa väittää, että Percy Jackson - sarja on kirjoitettu lapsia varten, lyön kyseistä henkilöä hyvätahtoisesti naamaan oikaistakseni tämän väärän käsityksen. Aamen.Sarja on suunnattu nuorille, ja ihan hyvin sitä voivat lukea vanhemmatkin ihmiset. Toki itsekin huomasin kerrontatavan olevan omaan makuuni hivenen liian helppoa, se ei lukuintoani vähentänyt. Hirviöidenmeri (The Sea of Monsters) on julkaistu vuonna 2006.

                     Tähdet: ★★★★


Samalta kirjailijalta: Punainen Pyramidi (Kanen aikakirjat 1)
                                 Salamavaras (Percy Jackson & The Olympians 1) 

P. C. Cast & Kristin Cast - Yön talo: Salattu

Sisältää juonipaljastuksia!

Miten yön talon uusin ja kymmenes osa on mennyt minulta ohi? Ei sillä, että sarja enää minua niin paljon kiinnostaisi, mutta olen kuitenkin päättänyt lukea sarjan loppuun asti. En enää pidä kyseisestä kirjasarjasta enää niin paljon kuin ennen. Kerrontatapa ja tyyli tuntuvat suurina annoksina liian lapsellisilta ja helpoilta, hahmot käyvät suurimman osan ajasta hermoille. Pari kivaa hahmoa joukossa toki on, mutta niiden määrä on alkanut vähentyä. Suurin osa hahmoista tuntuu pintapuolisilta ja stereotypisiltä, eikä siltä saralta kannatakaan mielekkyyttä lähteä etsimään.

                      Kirjan alussa Neferet sytyttää Lenobian tallin palamaan. Yksikään hevosista - tai vampyyreistä/ihmisistä ei kuole, mutta uudelleen Lenobian luo saapunut Travis joutuu sairaalaan. Neferet paljastuu viimeinkin vampyyrien neuvostolle, muttei anna sen häiritä suunnitelmiaan. Yön taloon tulee säpinää, kun Neferetin viallinen ase, Aurox, ilmestyy uudelleen kuvioihin. Ongelmia ei tietenkään puutu myöskään Zoeyn lähipiiristä - yksi kehän elementeistä vaihtaa puoltaa. Lisäksi ensimmäinen merkitty punainen tulokas huomaa tosinäön kykynsä voimistuvan ja alkaa tulkita niitä, välillä jopa yhdessä Afroditen kanssa.

                      Zoey ei ole ikinä ollut lempihahmoni, mutta viimeisimpien osien aikana olen alkanut nuorta naista inhoamaan. Päähenkilö ei todellakaan ole päätöksissään kovinkaan vahva, hänhän ei kunnolla osaa päättää, mitä tehdä. Liikaa aikaa kuluu siinä, kun Zoey jumittaa päätöksenteoissaan. Yksi lempihahmoistani sarjan alusta asti on ollut Afrodite, eikä tämä neitokainen niin suuressa osassa ollut tässä kirjassa. Erin on myös yksi lempihahmojani, ja olinkin hivenen harmistunut, kun hänet esitettiin koko kirjan ajan huonossa valossa. Erin on yksi harvoista hahmoista, joiden kohdalla on tapahtunut luonteen tasolla huomattava muutos. Lempihahmojengiini lukeutuu lisäksi Refaim, joka ei myöskään ollut tärkeässä asemassa tässä kirjassa. Kenties niin Afrodite kuin Refaimkin ovat jo nähneet valokeilansa ja nyt siirtyneet taustalle pois Zoeyn iänikuisten ongelmien ja jätkäpulmien tieltä.

                      Juuri jätkäongelmia Zoeylla riittää, ja niihin olen tuskastunut jo aikoja sitten. Jokaisessa kirjassa on ollut ongelmia Zoeyn ja hänen poikaystäviensä ja poikaystäväkandidaattiensa välillä. Samaa vanhaa puidaan jatkuvasti. Esimerkiksi aiemmin sarjassa Zoey valitsi Heathin sijaan Starkin ja nyt Zoey näkee näkijäkivensä läpi Auroxissa Heathin. Tästä tulokasylipapitar sitten hämmentyy ja alkaa pohtia niin hänen ja Starkin kuin hänen ja Heathin suhteita. Ei draamassa ole mitään pahaa, mutta liiallisina annoksina ja samasta kulmasta, samalla tyylillä.. Hahmokehitystä kirjassa ei tapahtunut juurikaan, vain Erinin, Shaylinin ja Afroditen kohdalla. Myös Nicolen olemus alkoi muuttua, vaikkei sitä tuotukaan kirjassa esille niin tärkeänä pointtina.

                    Tähdet: ★★