Veronica Rothin Outolintu (Divergent, 2011, suomennettu 2014) on ilmiöksi nuorten keskuudessa noussut kirja. Jokainen on kuullut kirjasta ainakin jommallakummalla nimellä. Monet teinit (varsinkin tytöt) ihkuttavat kirjaa ja siitä tehtyä elokuvaa. Olen itse nähnyt elokuvan viime syksynä leffayössä, mutta kirjan sain käsiini vasta viimeisimmän kirjastoreissuni myötä. Kirja odotti hyllyssäni vuoroaan. Kun sain sen aloitettua, ajattelin vain, että tästä se lähtee. Kirja tempaisi minut heti mukaansa. Tulin siinä sivussa myöhästyneeksi koulusta (kyllä, aloitin lukemaan kirjaa aamulla xD ).
16-vuotias Beatrice kohtaa
yhden elämänsä suurimmista haasteista: hänen on valittava, mihin osastoon
liittyy kokelaaksi. Päätös tulee vaikuttamaan Trisin koko loppuelämään. Nyt,
kun kerran juonipaljastus on annettu, niin spoilataas sitten. Tris valitsee
Vaatimattoman sijasta Uskaliaan. Kokelaat joutuvat heti näyttämään rohkeutensa
mm. hyppäämällä liikkuvasta junasta katolle ja pudottautumalla katolta alas
tietämättä, mitä alhaalla odottaa.
Roth kuvaa uskaliaiden
kovaa koulutusta elävästi ja tuntuvasti. Koko koulutuksen ajan on selvää, että
Tris tulee läpäisemään - sen pystyi arvaamaan elokuvassakin. Pystyin
erinomaisesti asettumaan Trisin asemaan ja ajatusmaailmaan. Kirja on
kirjoitettu niin, että hahmoihin samaistuminen ja käytöksien ymmärtäminen
olivat helppoja juttuja. Uskon, etten ole ainut, jolle se oli vaivatonta.
Nykyään tämänkaltaiset
kirjat ovat todellakin yleistyneet. Olen huomauttanut siitä jo, kun esittelin
Reeta Aarnion kirjan Hän, joka ei pelkää. Itseäni samankaltaisuus ei haitannut.
Ei se haittaa, jos pohjalla idea on sama. Toteutus on se, joka ratkaise. Itse
pidin osastojaosta, vaikkei se olekaan enää maailman omaperäisin asia.
En voisi olla Terävä,
sillä minulla on välillä pitkät piuhat (lue: usein). En kuuluisi
Vaatimattomaan, sillä heidän rauhallinen elämäntapansa kuihduttaisi minut
kuoliaaksi. Vaatimattomat ovat liian vaisuja. Sopuisa ei ole edes vaihtoehto,
olen luonteeltani liian temperamenttinen ja provosoiva. Rehtikään ei olisi
minulle oikea osasto. En pidä valehtelusta, mutta kaikkea ei totuutta ei
tarvitse kertoa, eikä kaikkea tarvitse sanoa päin naamaa. Ainut jäljelle jäävä
osasto olisi Uskalias, jonne kuuluisin sillä perusteella, että uskallan voittaa
pelkoni ja toimia.
Tiedän nyt hyvin, miksi
Outolintu on noussut niin suureen suosioon. Kirja tempaisee heti tulevaisuuden
maailmaansa ja pitää tiukasti lukijan otteessaan. Toiminnan lisäksi kirjassa on
myös tunteiden setvimistä ja pohdintaa, sekä erinomaista kuvailua.
Miinusta
tulee tosin tämänkin kirjan kohdalla. Mitä ideaa on tapattaa päähenkilön
molemmat vanhemmat parin luvun sisällä? (elokuvassa tähän meni pari
minuuttia.) En pitänyt myöskään siitä,
että Tris ampui ystävänsä Willin ilman tunnontuskia. Lisäksi Tris ei itkenyt
vanhempiensa ja ystävänsä kuoltua. Kai sitä nyt pari kyyneltä olisi ehtinyt
tirauttaa?
Myös loppu kävi
hermoilleni. Ensin on hirveä ja dramaattinen taistelukohtaus suuressa
mittakaavassa, sitten hypätään junaan kohti Rehdin tai Sopuisan päämajaa.
Määränpää jäi ärsyttävän epäselväksi. Ja tämän jälkeen tulee yhden kappaleen
mittainen tekstipätkä, jossa kerrotaan uskaliaiden ja vaatimattomien olevan
hajallaan ja osattomia, vailla kotia, kuljettavaa polkua ja varmuutta
tulevasta. Ömmm... älyttömän paska loppu. Tuntui, että Roth halusi päästä
mahdollisimman nopeasti eroon kirjoittamisesta, koska hän oli valinnut aidan
matalimman kohdan ylitettäväksi.
Plussineen ja miinuksineen
lukukokemus oli hyvä, ja suosittelen kirjaa muillekin nuorille luettavaksi. Jos
suosittuun ja tunnettuun kirjaan tarttuminen epäilyttää, annan neuvon: älkää
antako ennakkoluuloille valtaa.
Tähdet: ★★★★★
Tähdet: ★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti