Moira
Youngin uutuussarjan avausosa, Julma maa (Blood Red Road, 2011) kertoo Sabasta,
joka elää yhdessä kaksoisveljensä, pikkusiskonsa ja tähtiä lukevan isänsä
kanssa. Eräänä päivänä saapuvat mustapukuiset ratsumiehet, jotka vievät Lughin
mennessään ja tappavat perheen isän. Saba jää erämaahan Emmin kanssa, siskon,
jota Saba ei voi sietää silmissään.
Tarina sijoittuu
maailmaamme, joka ei ole enää sellainen kuin tunnemme sen tänä päivänä.
Kirjassa ei ole mainittu syytä sille, minkä takia yhteiskuntamme on romahtanut.
Selkeästi ei myöskään kerrottu kuinka kaukana tulevaisuudessa tarinassa ollaan.
Vastahakoinen ja
äkkipikainen päähenkilö ei ole perinteinen hahmo siinä mielessä, että Saba
pysyy epäluuloisena ja itsepäisenä lähes kirjan loppumetreille saakka. Hän
haluaa löytää Lughin yksin, sillä hän itse oli luvannut kaksoisveljensä hakea takaisin.
Hän ei halua muita ihmisiä mukaansa hidastamaan matkaa. Hänen on ehdittävä
Vapaustantereelle ajoissa pelastaakseen Lughin, eikä viivytyksille voi antaa
aikaa.
"Lughilla
on kultainen tukka. Mulla musta.
Siniset
silmät. Ruskeat silmät.
Vankka.
Luiseva.
Kaunis.
Ruma.
Lugh
on mun valo.
Mä
olen sen varjo.
Lugh
loistaa kuin aurinko.
Sen
takia niiden oli niin helppo löytää se.
Ei
tarvinnut kuin seurata sen valoa."
Tämä teos ei jätä mitään
epäilystä: kyseessä on ehdottomasti omanlaisensa kasvutarina. Saba alkaa
pikkuhiljaa luottaa itsensä lisäksi muihin ja käyttäytyä vähemmän
luotaantyöntävästi. Lisäksi hän alkaa välittää aidosti Emmistä, vaikka ennen on
kohdistanut vihansa häneen.
Kirjassa on tietty ripaus
ennalta-arvattavaisuutta, muttei häiritsevissä määrin. Kerrontatapa on
omalaatuista ja siihen tottuminen ainakin minulta vei hieman aikaa. Aluksi
kirjoitustyyli oikeasti häiritsi. En edelleenkään ole sitä mieltä, että oli
hyvä idea olla käyttämättä puheessa lainausmerkkejä tai ajatusviivaa...
Olen kuitenkin iloinen,
että tämän teoksen luin. Tarina etsii paikkaansa muiden dystopiakirjojen
rinnalta, muttei kuitenkaan nouse esiin varjoista. Erityistä kiitosta saa
kuitenkin se, ettei Julma maa pyri matkimaan, vaan on vahvasti omanlaisensa.
Itse pidin myös Nerosta, joka oli mahtava lisä tarinaan (Nero siis on Saban
lemmikkikorppi). Lempihahmokseni nousivat molemmat päähenkilöt, Saba sekä
salaperäinen Jack.
Tähdet: ★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti