Tajusin vasta äsken, etten ole muistanut lainkaan julkaista mielipidettäni tästä kirjasta, vaikka sellaisen kirjoitinkin heti kirjan luettuani. Nyt sitten löysin tämän tekstin koneeni syövereistä ja sen päätin tähän liittää sellaisenaan. Kuvaa minulla ei kirjan kannesta valitettavasti ole.
Kun
tajusin C. J. Daughertyn kirjoittaman Night School - sarjan toisen osan
ilmestyneen, ryntäsi heti kirjastoon lainaamaan sen. Olin innostunut saadessani
vihdoin ja viimein jatkaa sarjan lukemista. Olin odottanut toista osaa jo
riittävän kauan. Tietysti minulla oli odotuksia ja epäilyksiä kirjan suhteen.
Odotin kirjalta paljon, sillä jo ensimmäinen osa oli huikea. En halunnut toisen
osan jäävän sen varjoon. Epäilyksiini lukeutui mm. se, miten Allien ja Carterin
suhde kestää. Yleensä kirjasarjojen alussa muodostuneet seurustelusuhteet omien
lukukokemuksieni mukaan harvemmin kestävät.
Kyseinen kirja, vuonna
2013 ensimmäisen kerran ilmestynyt Night School 2 - Yön perintö, ei pettänyt
odotuksiani. Allie hyväksytään yökouluun, ja saa harjoitteluparikseen ihmelapsi
Zoen, joka ei ole hyvä sosiaalisella tasolla. Allien ja hänen ystäviensä
suhteet kärsivät, sillä hän joutuu pitämään salassa monia asioita, joista yksi
koskee hänen mystistä isoäitiään, josta hän on saanut kuulla vasta äskettäin
totuuden. Vastavuoroisesti myös Carterin ja Allien suhde kärsii. Carter on
liian suojelu- ja omistushaluinen ja Allie ei pidä siitä. Lisäksi Allie ei
luota Carteriin niin paljon kuin aiemmin. Tätä seuraa monimutkainen kuvio, joka
kiertelee ja kaartelee ja joka lopulta päätyy kaksikon eroon.
Allien ja Sylvainin suhde
sen sijaan lämpenee. Kesätanssiaisten tapahtumista huolimatta Allie on
päättänyt antaa ranskalaispojalle anteeksi, sillä vaalea poika on yrittänyt
hyvittää tekoaan. Hän esimerkiksi pelasti Allien hengen tulipalossa
ensimmäisessä osassa. Lisäksi hän melkein kuoli tässä toisessa osassa Allieta
suojellessaan. Molemminpuolinen kiinnostus herää pikkuhiljaa - Sylvainin
puolelta kiinnostus ei ikinä loppunutkaan. Kuvioihin ilmestyy myös Nicole,
täydellinen ranskalainen tyttö, joka on oudon läheisissä väleissä Sylvainin
kanssa.
Ihmissuhdedraaman lisäksi
tarjolla oli myös perhedraamaa: Nathanielin, häikäilemättömän ja vallanjanoisen
miehen kannattajiin liittynyt Christopher, Allien isoveli, ottaa sisareensa
yhteyttä ja pyytää tapaamista. Allie on nähnyt veljensä viimeksi tulipalossa,
jossa suuri osa Cimmerian tiloista vaurioitui. Paljastuksia ilmeni myös
Isabellen, Cimmerian rehtorin ja Nathanielin taholta. Paljastus oli minulle
kuin pommi.
Kirjan juoni piti minut
tiukassa otteessaan, ja noin 400 sivusta huolimatta luin sen läpi alle kahdessa
tunnissa. Kuten ensimmäisessäkin osassa, kerronta oli selkeää ja helppoa myös
vähemmän lukeville ihmisille. Tosin huomautettavaa tulee siitä, että tekstissä
oli liikaa kirjoitusvirheitä, ainakin omaan makuuni. Kuitenkin lukukokemus oli
viihdyttävä ja upea. Kirja kertoo elävästi siitä, miten Allie selviää
koettelemuksista elämässään sekoamatta täysin. Tyttö myös oppi kuuntelemaan vaistoaan,
vaikka kyseinen asia johtikin hänet ongelmiin. Olen iloinen voidessani sanoa,
että taas kerran Daugherty onnistui tarinansa kanssa. Kirja herätti minussa
niin iloa, turhautumista, tiedonjanoa kuin suruakin. Pinkkihiuksisen
keijukaisen kuolema oli surullinen lisäys, ja vaikkei henkilö ollutkaan noussut
suosikikseni, itkin silti. Kaikkien tunteiden taustalla kuitenkin kiehui
jännitys ja uteliaisuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
En suosittele Yön perinnön
lukemista, jos sarjan ensimmäinen osa ei ole jo tullut luetuksi. Kirjassa oli
sen verran viittauksia ensimmäiseen osaan, ja juoni yhtenäinen sen kanssa,
joten jos toisen osan lukisi kylmiltään, lukija tulisi olemaan aika lailla
hukassa. Tämäkin kirja oli kokonaisuudessaan upea teos. Kiitos tästä, C. J.
Daugherty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti