Kirjastosta
puolivahingossa mukaani tarttui Reeta Aarnion kirjoittama kirja, Hän joka ei
pelkää (kirjan nimessä ei tarkoituksella ole pilkkua). Sisarukset Asisi ja Rei elävät järjestelmän hallitsemassa
maailmassa, jossa ihmiset hukutetaan onnellisuuden harhaan: kaikkialla asustaa
vain yksi kansa, jossa ihmisiä kohdellaan näennäisen tasavertaisesti,
puolisonvalintajärjestelmä löytää jokaiselle sopivan kumppanin, uravalinta
päätetään jo lapsena aloitettujen testien pohjalta… Tämä on Pangaia,
tulevaisuuden maailma. Kaikki tuntuu luonnolliselta ja oikealta. Mutta sitten
harha katoaa.
Eräänä
päivänä meren rantaan on ajautunut ruuhi, jossa makaa kitukasvuinen
atavaanipoika. Atavaanit ovat villikansaa, alkujaan ihmisiä, mutta evoluution
myötä muuttuneet villieläinten kaltaisiksi. Tämä on tietysti järjestelmän
totuudeksi uskottelema valhe. Atavaanipoika kertoo nimekseen Kirai, hän joka ei
pelkää. Hänen kansansa ei ole raakalaismainen niin kuin Pangaian rajojen
sisällä asuville kerrotaan.
Kirai
päätyy asumaan Asisin ja Rein kotiin, täysin erilaiseen ja tuntemattomaan
ympäristöön. Normaalitilanteessa atavaaneista pitäisi ilmoittaa
keskusvalvomolle, mutta sisarusten vanhemmat eivät näin tee. Luonnollisesti
kaikki kuitenkin paljastuu, ja Asisi vanhempineen joutuu jättämään maatilan,
rakkaan kotinsa. Alkutuotantoon sopivan uravalinnan myötä Rei saa jäädä
asuinsijoilleen huolehtimaan tilasta. Asisikin joutuu myöhemmin eroon
vanhemmistaan. Yksinäisyydessään nuori nainen alkaa kyseenalaistaa ympäristöään
ja järjestelmää, joka hallitsee ihmisiä.
Tätä
järjestelmäideaa ei nykytilanteessa voi parhaalla tahdollakaan sanoa
omaperäiseksi: samanlaisia ihmisten elämää hallitsevia järjestelmiä on jo sen
verran monessa kirjassa tullut vastaan. Nälkäpelit, Outolintu (Veronica Roth),
Tarkoitettu-trilogia, Delirium, Paljaan taivaan alla… Olen huomannut lukevani
paljon tämänkaltaisia kirjoja, joissa joku havahtuu epäilemään yhteiskuntansa
oppeja ja arvoja.
Kirja
oli toteutettu selkeästi paria juttua huomioonottamatta. Esimerkiksi en aluksi
meinannut saada selvää, onko Asisi tyttö vai poika. Tähän asiaan olisi voinut
tuoda lisää selkeyttä. Kirjan juonen väliin ujutetut atavaanitarut toivat
lukukokemukseen mukavaa vaihtelua, eivätkä ne tuntuneet halkovan tarinaa.
Jokaisessa tarinassa oli tietty samanlainen kaava, ja jokaisen tarun jälkeen
Eenia, Kirain äiti, sanoi: ”Tämän minä kerron sinulle, Kirai, ettet koskaan
unohda kuka olet, ja mistä olet kotoisin.” Lause tuntui oudolla tapaa
koskettavalta. Kirjan aikana Kirai nimittäin pohtii, onko hän enää heimosta
karkottamisensa jälkeen Kirai, ja kuka hän oikein on, jos hän ei saa enää olla
Kirai, hän joka ei pelkää.
Päähenkilö
tuntui vaihtelevan. Takakannen luettuani ajattelin, että sekä Rei, Asisi ja
Kirai ovat päähenkilöitä. Kirjan alussa tuntui, että Kirai oli päähenkilö.
Kirjan kertomuksen edetessä taas tuntui, että Asisi nousi tärkeimmäksi
henkilöksi ja Rei jäi melkein kokonaan taka-alalle.
Hän
joka ei pelkää oli lopulta todella lyhyt teos verrattuna siihen, millainen
tarina se olisi voinut olla. Kirjassa oli vain noin 250 sivua. Voisi kuvitella,
että kansan epäily ja vallankumoukselliset tapahtumat veisivät enemmän ”aikaa”.
Mielestäni kirjalla olisi saanut olla enemmän pituutta, tai sitten Aarnio voisi
laajentaa tapahtumien mittakaavaa kirjoittamalla jatko-osan: kirjan loppu
nimittäin jätti sille hyvät valmiudet.
Tähdet: ★★
Tähdet: ★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti