Bianca Turetsky - Muotimatkaaja Titanicin kannella

Sisältää enemmän tai vähemmän juonipaljastuksia!

Muotimatkaaja Titanicin kannella (The Time-traveling Fashionista), kirjoittanut Bianca Turetsky, ilmestynyt vuonna 2011... Takakannen perusteella kirja vaikutti lukemisen arvoiselta, mutta itse kirjan luettuani olin e-rit-täin pettynyt.

                      Kirja kertoo Louise Lambertista, yläasteikäisestä tytöstä, joka saa kutsun vintagevaatemyyntiin. Tietysti tämä vintagea rakastava päähenkilö päättää sinne mennä. Mukaansa hän pyytää parhaan ystävänsä Brooken, huolimatta siitä, että kutsu on tarkoitettu vain yhdelle henkilölle.

                      Liikkeessä Louise sovittaa vaaleanpunaista suolavedeltä tuoksuvaa (mielestäni suolavesi tuoksuu :D ) mekkoa, ja ilman minkäänlaista varoitusta hän pyörtyy. Herätessään hän ei ole enää tavallinen koululainen, vaan kuvankaunis näyttelijätär neiti Baxter. Mutta se ei ole ainoa muutos: Louise on päätynyt vuoteen 1912.

                      Jo kirjan ensimmäisten sivujen aikana tiesin, etten tulisi pitämään kirjasta. Teksti oli helppolukuista, jopa liiankin. Tarina eteni myös liian nopeasti: harvat juonen kannalta tärkeät tapahtumat olivat valokeilassa, eikä kirjailija huomioinut melkein lainkaan kuvailun tärkeyttä ja hahmojen syvyyttä. Anteeksiantamatonta! Itse olen ankara nimenomaan näiden kahden osa-alueen kanssa. Kuvailu ja syvyys eivät saisi kärsiä, vaikka jokin muu olennainen asia nostettaisiinkin pääasemaan tahallisesti tai tahattomasti.

                      Arvatenkin Turetsky halusi kirjaansa erikoisuutta kuvituksella. Lyhyesti ilmaistuna: *facepalm*. Kuvat tuntuivat pilkkovan tarinaa, jonka toteutus jo ennestään oli heikko. Tuli vähän sellainen fiilis, että olin lukemassa pikkulasten kirjaa. Anteeksi nyt vain, mutta miksi ihmeessä tämä kirja on 7.-9.lk lukudiplomissa? Ei herranjumala nyt oikeesti. Ajatelkaa ihmiset.

                      Että ärsyttää! Tarinan idean olisi voinut toteuttaa paljon paremminkin, mutta Turetsky meni sieltä, missä aita oli matalin. Hirveää tuhlausta näin omasta mielestäni. Ja juuri se syvyyden puuttuminen vaikuttaa paljon lukukokemukseen. Jos toteutus olisi ollut parempi, olisin todennäköisesti kyennyt kuvittelemaan itse päätyneeni menneisyyteen ja nähnyt ja kokenut asioita itse, ja vielä kaiken kukkuraksi Titanicilla! Kuvailun olisin voinut mielessäni hoitaa itsekin, mutta syvyys. Aaaarghh! Tämän omasta mielestäni huonon toteutuksen myötä tuntui vain, että Louise meni, Louise teki, Louise tuli, loppu. Hei c'mon... Kuka ei Titanicille päätyessään kiinnitä huomiota koristeellisuuteen, eriarvoisuuteen, loistokkuuteen etc.? Louise ei, eipä ei. Pliiiiis!

                      En pitänyt kirjassa muusta kuin ideasta. Kuvat olivat kyllä hyviä, mutta ne olisi voinut jättää poiskin. Korostan vielä, että nämä edellä mainitut mielipiteet ovat omiani ja koskevat kirjaa. En pilkkaa niitä, jotka kirjasta pitävät.

                      Tähdet: ★

Linnea Parkkonen: 112 - Vihaan itseäni

Sisältää juonipaljastuksia!


Tässä ulkonäköpaineiden piinaamassa maailmassa syömishäiriöt yleistyvät jatkuvasti. Laihuutta ihannoidaan, ja laihduttaminen tuntuu monen tavoitteelta. Anoreksiaan, yhteen tunnetuimmista syömishäiriöistä, sairastuu useita nuoria, niin tyttöjä kuin poikiakin. Luin anoreksiaa käsittelevän nuortenkirjan, jossa 15-vuotias Lilian, tuttavallisemmin Lilli, aloittaa ystäviensä kanssa herkkulakon panoksenaan 50€: jokainen sortuja antaa kyseisen summan henkilölle, joka on viimeisenä jäljellä. Siitä kaikki sitten alkaa.

                      "Olinko lihava? Miksi kaikki pitivät herkkulakkoa minulle sopivana ideana?    Johtuiko se siitä, että olin heidän silmissään liian pyöreä?"

Herkkujen poisjättämisen myötä annoskoot pienenevät, ja liikunta lisääntyy. Vähitellen Lilli alkaa jättää ruokailuja kokonaan väliin mm. valehtelemalla vanhemmilleen syöneensä jo aiemmin. Lilli haluaa olla laiha.

                      Kirja on kirjoitettu minäkertojalla päähenkilön näkökulmasta. Kirjan kirjoittanut Linnea Parkkonen on onnistunut hyvin kuvaamaan anoreksian salakavalaa etenemistä ja ajatusmaailman muuttumista sen seurauksena. Tarinan edetessä paljastuu myös Lillin perheen ongelmia: äiti on työnarkomaani, isä alkoholisti, kummatkin ovat päivittäin vain vähän aikaa kotona...

                      Pelkästään jo anoreksia luo kirjalle synkän varjon. Ei kirjaa kyllä ole kevyeksi lukemiseksi tarkoitettukaan. Tarina kertoo anoreksiaan sairastumisesta, kuten edellä olen jo maininnut, mutta myös sen vaikutuksesta läheisiin ja siitä paranemisesta. Oikeastaan noin 350-sivuisen kirjan keskiössä on nimenomaan paraneminen, kun Lilli otetaan sisään lastensairaalaan.

                      Mielestäni kirjassa  oli liikaa riitoja. Varsinkin puolenvälin jälkeen riitelyä alkoi olla melkeinpä joka välissä. Tämä oli piirre, josta en pitänyt. No, ei elämä ikinä ilman riitoja kulu. En myöskään pitänyt yhtään päähenkilön nimestä. Lilli ja Lilian ovat oman mielipiteeni mukaan karseita nimiä (pahoitteluni Lilleille ja Lilianeille! :D).

                      Lempihenkilökseni nousi Natalia, Lillin isosisko. Nani oli henkilö, josta ei vain voinut olla pitämättä iloisen ja huolettoman elämänasenteen vuoksi. Myös välittäminen ja auttamishalu kuuluivat Nanin luonteeseen. Inhokkihenkilöä minulle ei muodostunut, vaikken pitänytkään Lillin vanhemmista tai kavereista. Jos joku on pakko nostaa inhottavimmaksi hahmoksi, paikan saisi joko Lillin isä tai Daniela-niminen kaveri.

                      Tämä Linnea Parkkosen kirjoittama kirja siis löytyy lukudiplomista, ja sen on painettu vuonna 2014. Kirja on nimeltään 112 - Vihaan itseäni. Omalla kohdallani nimi oli harhaanjohtava. Nimestä tuli välittömästi mieleen tarina, jossa jollakulla on ongelmia mielensä kanssa ja lopulta paha olo purkautuu itsemurhayrityksenä. Tyyppi kuitenkin ehditään pelastaa, ja hän joutuu sairaalaan. Suurin piirtein tällainen tarina minulle tulee mieleen kirjan nimestä.

                      Olen aiemmin lukenut saman aihepiirin kirjan, Mun on pakko. Kirjan oli kirjoittanut kaiketi joku Sara. Ehkä. En tiedä. Kuitenkin tämä anoreksiaa käsittelevä kirja oli huomattavasti parempi kuin toinen kirja

                     Tähdet: ★★★★

Mila Teräs - Sininen huone

Sisältää juonipaljastuksia!


Tällä kertaa luin teiniraskautta käsittelevän kirjan, joka on nimeltään Sininen huone. Valitsin kirjan luettavakseni puhtaasti siitä syystä, että se on lukudiplomin kirjalistassa. En odottanut kirjalta juurikaan mitään, sillä en ollut lukenut aiemmin vielä yhtäkään samaa aihetta käsittelevää kirjaa. Tämän kyseisen teoksen on kirjoittanut Mila Teräs, ja se on julkaistu vuonna 2006 Otavan toimesta. Hieman vanhempaa tekstiä siis. Minun mittapuullani kaikki yli pari vuotta vanhat julkaisut ovat vanhoja :D

                      Tarinan alussa kirjan päähenkilö Sigrid saa kauhukseen huomata olevansa raskaana: pillerit ovat pettäneet, ja raskaustesti näyttää positiivista. Sigridistä tuntuu siltä kuin hänet upotettaisiin kylmään veteen. Pakokauhun tunne valtaa Sigridin samalla, kun sanat "Ei voi olla totta" risteilevät hänen päässään. Hän on 17-vuotias lukion kesken jättänyt nuori, ja hän kantaa alkavaa elämää kohdussaan. Orastavan onnen tunteen rinnalla kytee pelko tulevaisuudesta.

                      Kuten arvata saattaa, kirja käsittelee Sigridin maailman muuttumista. Olen sitä mieltä, että Sininen huone on ehdottomasti kasvutarina - mitäpä muutakaan se olisi? Kirjan aikana Sigridin ajatusmaailma muuttuu melko radikaalisti "aikuismaisemmaksi", joskaan se ei heti tapahdukaan. Sigrid alkaa ottaa entistä enemmän vastuuta elämästään muuttamalla omaan kotiin päättäessään, ettei tee aborttia.

                      Itse en saanut kirjasta paljoakaan irti, sillä en kyennyt samaistumaan Sigridiin tai muihinkaan henkilöhahmoihin. Kaikki hahmot tuntuivat etäisiltä. Oikeastaan en saanut koko kirjaan kunnon otetta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono. En henkilökohtaisesti vain kyennyt "astumaan" kirjan maailmaan.

                      Yksi hämmennyksen kohteeni oli Vilja, pikkutyttö, jolla ei tuntunut olevan mitään estoja - eikä omanikäisiään ystäviä. Tyttö tuntui takertuvan Sigridiin, eikä Sigrid pannut sitä pahakseen. Vilja kutsui Sigridin jopa kotiinsa, ja päähenkilö vastasi kutsuun myöntävästi. Toinen hämmentävä juttu oli henkilöiden toiminnan uskottavuus: esimerkiksi, kun Sigridille selvisi, että Sampsa pettää häntä, Sigrid ei suuttunut tai edes tullut surulliseksi. Mielestäni tämä oli kummallista. Ilmeisesti Sigridille käsite "normaali reaktio" ei ole tuttu :D

                      Tekstiä oli pääsääntöisesti helppo lukea, välillä luettavana oli myös hieman haastavampia pätkiä. Kirjan mieleenpainuvuus oli sitten toista luokkaa: nyt about viikon jälkeen muistan vain hajanaisesti kirjan tapahtumia ja henkilöitä.

                      Ookkayh. Veikkaan, että löytyy ihmisiä, jotka pitävät tästä kirjasta, ja ihmisiä, jotka eivät. Itse lukeudun jälkimmäiseen ryhmään. Lukukokemus tuntui jäävän jotenkin valjuksi, yksinkertaisesti sanottuna kirja ei kolahtanut.

                      Tähdet: ★★


Samalta kirjailijalta: Perhosen varjo

Beth Revis - Miljoona aurinkoa

Sisältää juonipaljastuksia!


                     Tällä kertaa vuorossa on Beth Revisin kirjoittaman kirja, eli Across the Universe-sarjan toinen osa, Miljoona aurinkoa (A Million Suns, 2012). Kirja on painettu suomeksi Otavan toimesta. Olen lukenut kirjan ensimmäisen osan kaksi kertaa: ensimmäisellä lukukerrallani pidin kirjaa ärsyttävänä ja tylsänä, mutta sitten päätin antaa sille toisen mahdollisuuden. Silloin mielipiteeni kirjasta muuttui, ja päätin lukea myös sarjan toisen osan.

                      Amyn ja Seuraajan välit ovat kireät; Amysta tuntuu, että Seuraaja on vienyt hänen loppuelämänsä, ja Seuraaja on kiireinen päätyessään Vanhimman asemaan Varjelus-aluksen johtoon. Alus on lähetetty Maapallolta avaruuteen asuttamaan uusi planeetta, Kentauri-Maa. Kentauri-Maalla ihmisten on mahdollista elää sen olosuhteiden vuoksi. Aluksella kuitenkin on paljon salaisuuksia, vakavia salaisuuksia. Yksi tärkeimmistä koskee aluksen moottoreita ja etenemistä avaruudessa.

                      Edelleenkään en pidä siitä, että kertoja vaihtuu vähän väliä. Kirjailija on halunnut ilmeisesti saada vaihtelevuutta kirjan lukemiseen näkökulmien vaihtumisen myötä, mutta minun mielestäni vaihdot tapahtuvat liian nopeasti. Minun kohdallani kävi niin, että kun onnistuin asettumaan esimerkiksi Amyn hahmon asemaan, minut repäistiin lähes heti kertojan vaihdon myötä Seuraajan rooliin. Se oli miinus minun listallani. Ja lisäksi: osasin eläytyä paremmin Amyn ajatusmaailmaan kuin Seuraajan. Seuraaja tunti liian etäiseltä minulle.

                      Plussaa tulee kyllä myös: arvoitukset ja salaisuudet tarinassa olivat hyviä, ja asioita saatiin selville juuri sopivissa määrin ja hyvillä aikaväleillä. Jos kaikki asiat olisivat kasautuneet loppuun, niin... eih. Tämäntyyppisissä jännityskirjoissa on hyvä, että tapahtuu myös muutenkin kuin lopussa. Tässä suhteessa kirja ei pettänyt minua.

                      Varsinkin Amyn näkökulma oli hyvä. Mukana oli paljon syvällistä pohdintaa ja tunteiden käsittelyä, joita ei yleensä tapaa hirveästi jännityskirjoissa. No, ainakaan minun vastaani ei ole sattunut sen kaltaisia jännäreitä. Ei tämäkään kirja kyllä täysin jännitystä ollut. Siinä oli myös kasvutarinantynkää mukana, samoin hitunen romantiikkaa.

                      Edelleenkään tämä sarja ei oikein täysin nappaa, mutta kyllä silti ajattelin sen loppuun lukea. Lisäksi tämän toisen osan hyvällä tavalla ärsyttävään kohtaan jätetty loppu melkeinpä pakottaa lukemaan seuraavankin teoksen. Kirja ei perustasolla juurikaan anna mitään uutta, eikä varmaankaan jää kovin hyvin omaan mieleeni.

                      Tähdet: ★★★

Reeta Aarnio - Hän joka ei pelkää

Sisältää juonipaljastuksia!

                      Kirjastosta puolivahingossa mukaani tarttui Reeta Aarnion kirjoittama kirja, Hän joka ei pelkää (kirjan nimessä ei tarkoituksella ole pilkkua). Sisarukset Asisi ja Rei elävät järjestelmän hallitsemassa maailmassa, jossa ihmiset hukutetaan onnellisuuden harhaan: kaikkialla asustaa vain yksi kansa, jossa ihmisiä kohdellaan näennäisen tasavertaisesti, puolisonvalintajärjestelmä löytää jokaiselle sopivan kumppanin, uravalinta päätetään jo lapsena aloitettujen testien pohjalta… Tämä on Pangaia, tulevaisuuden maailma. Kaikki tuntuu luonnolliselta ja oikealta. Mutta sitten harha katoaa.

                      Eräänä päivänä meren rantaan on ajautunut ruuhi, jossa makaa kitukasvuinen atavaanipoika. Atavaanit ovat villikansaa, alkujaan ihmisiä, mutta evoluution myötä muuttuneet villieläinten kaltaisiksi. Tämä on tietysti järjestelmän totuudeksi uskottelema valhe. Atavaanipoika kertoo nimekseen Kirai, hän joka ei pelkää. Hänen kansansa ei ole raakalaismainen niin kuin Pangaian rajojen sisällä asuville kerrotaan.

                      Kirai päätyy asumaan Asisin ja Rein kotiin, täysin erilaiseen ja tuntemattomaan ympäristöön. Normaalitilanteessa atavaaneista pitäisi ilmoittaa keskusvalvomolle, mutta sisarusten vanhemmat eivät näin tee. Luonnollisesti kaikki kuitenkin paljastuu, ja Asisi vanhempineen joutuu jättämään maatilan, rakkaan kotinsa. Alkutuotantoon sopivan uravalinnan myötä Rei saa jäädä asuinsijoilleen huolehtimaan tilasta. Asisikin joutuu myöhemmin eroon vanhemmistaan. Yksinäisyydessään nuori nainen alkaa kyseenalaistaa ympäristöään ja järjestelmää, joka hallitsee ihmisiä.

                      Tätä järjestelmäideaa ei nykytilanteessa voi parhaalla tahdollakaan sanoa omaperäiseksi: samanlaisia ihmisten elämää hallitsevia järjestelmiä on jo sen verran monessa kirjassa tullut vastaan. Nälkäpelit, Outolintu (Veronica Roth), Tarkoitettu-trilogia, Delirium, Paljaan taivaan alla… Olen huomannut lukevani paljon tämänkaltaisia kirjoja, joissa joku havahtuu epäilemään yhteiskuntansa oppeja ja arvoja.

                      Kirja oli toteutettu selkeästi paria juttua huomioonottamatta. Esimerkiksi en aluksi meinannut saada selvää, onko Asisi tyttö vai poika. Tähän asiaan olisi voinut tuoda lisää selkeyttä. Kirjan juonen väliin ujutetut atavaanitarut toivat lukukokemukseen mukavaa vaihtelua, eivätkä ne tuntuneet halkovan tarinaa. Jokaisessa tarinassa oli tietty samanlainen kaava, ja jokaisen tarun jälkeen Eenia, Kirain äiti, sanoi: ”Tämän minä kerron sinulle, Kirai, ettet koskaan unohda kuka olet, ja mistä olet kotoisin.” Lause tuntui oudolla tapaa koskettavalta. Kirjan aikana Kirai nimittäin pohtii, onko hän enää heimosta karkottamisensa jälkeen Kirai, ja kuka hän oikein on, jos hän ei saa enää olla Kirai, hän joka ei pelkää.

                      Päähenkilö tuntui vaihtelevan. Takakannen luettuani ajattelin, että sekä Rei, Asisi ja Kirai ovat päähenkilöitä. Kirjan alussa tuntui, että Kirai oli päähenkilö. Kirjan kertomuksen edetessä taas tuntui, että Asisi nousi tärkeimmäksi henkilöksi ja Rei jäi melkein kokonaan taka-alalle.

                      Hän joka ei pelkää oli lopulta todella lyhyt teos verrattuna siihen, millainen tarina se olisi voinut olla. Kirjassa oli vain noin 250 sivua. Voisi kuvitella, että kansan epäily ja vallankumoukselliset tapahtumat veisivät enemmän ”aikaa”. Mielestäni kirjalla olisi saanut olla enemmän pituutta, tai sitten Aarnio voisi laajentaa tapahtumien mittakaavaa kirjoittamalla jatko-osan: kirjan loppu nimittäin jätti sille hyvät valmiudet.

                      Tähdet: ★★