Takakannen
perusteella voisi luulla teoksen olevan jatkoa jollekin toiselle kirjalle,
mutta asia ei kuitenkaan näin ole. Mila Teräksen kirja on oma itsenäinen tarinansa, joka on julkaistu
vuonna 2012. Kirjan takakannen teksti ei juuri mielenkiintoani saanut
heräämään, vaan syynä oli kaunis etukansi. Pinnallista kieltämättä.
Kirja kertoo mustaan
pukeutuvasta Linneasta, joka on melko
synkeä ihminen. Linnea, kuten kaikki muutkin hänen suvussaan, on nimetty kukan
mukaan. Hän ei tule hyvin toimeen eronneiden vanhempiensa kanssa. Hän lähtee
kesälomalla isoäitinsä luo Usvalaan äitinsä vastustelusta huolimatta.
Kuten takakannessakin
kerrotaan, salaisuudet tihentyvät Linnean ympärillä. Kuitenkaan salaisuuksien
tihentymistä ei kuvattu mitenkään erityisillä tapahtumilla. Vasta kirjan loppua
kohden tilanne muuttui, ja paljastukset, joita olisin toivonut kirjailijan
ripotelleen sinne tänne pitkin tarinaa, singottiin kerralla lukijaa päin. Juoni
ei ollut kiinnostava, ja ihmettelinkin moneen otteeseen kirjan aikana, miksi
ihmeessä sitä edes luin. Tarina ei maistunut minulle.
Ja fantasia, tietysti
sitäkin piti tunkea mukaan. En ollut yhtään olettanut, että kirjassa olisi a)
fantasiaa ja b) keijuja. Itseäni keijut eivät ole ikinä erityisemmin
kiinnostaneet, kuten eivät myöskään kukat tai perhoset, joita kirja suorastaan
kuhisi. Juonen lisäksi myös hahmot olivat melko tavanomaisia, enkä kyennyt
oikein samaistumaan kehenkään.
Mutta kyllä kirjasta positiivistakin
mainintaa löytyy: minut yllätti fakta, että Michael, johon Linnea ihastui, ei
ollutkaan Michael vaan hänen kadonnut kaksoisveljensä. Kun asia paljastui, olin
lievästi sanonut järkyttynyt ja tunsin, että minua oltiin johdettu harhaan koko
kirjan ajan. Nyyh :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti