Annukka Salaman
Faunoidit-trilogian päätösosa Harakanloukku (julkaistu WSOY:n toimesta vuonna
2014) on todellakin lukemisen arvoinen teos. Kirja kertoo tutuksi tulleesta
faunoidijengistä ja jengin eteen tulleesta uudesta haasteesta. Baarireissun
päätteeksi porukan iänikuinen naistennaurattaja katoaa jälkiä jättämättä.
Loppuporukka ei voi kuin pelätä pahinta. Vikke ei ole koskaan ollut yötä poissa
kämpiltä. Viken jäljet johtavat metsästäjien kaupungin, Venorin, rajalle.
Olin iloinen, että kirja
keskittyi Rufuksen ja Unnan suhdedraaman sijaan Jooneen, joka nousi
lempihahmokseni jo Käärmeenlumoojassa, kirjasarjan ensimmäisessä osassa.
Harakka vain on niin rakastettava persoona huolettomuutensa,
musiikkirakkautensa ja iloisen elämänasenteensa takia. Uskon, että Joone on
monen muunkin lempihahmo. Olin tyytyväinen, kun Joonen elämää avattiin
lukijalle enemmän. Aloin ollakin jo kovia myöten täynnä parisuhdeongelmien
kanssa painimista. Olin ihan intona, kun Joone tapasi Venorissa Iivarin.
Saalistaja-saalis-asetelmaa tulikin jo odoteltua. Kenties on hyvä, että Salama
otti sen mukaan vasta tässä vaiheessa.
Iivari tuntui kirjan
lopussa todella läheiseltä ja tutulta hahmolta, vaikka hän tulikin osaksi
tarinaa vasta Harakanloukun myötä. Oli hellyttävä piirre, että Iivari tuntui
olevan omien joukossaan ulkopuolinen. Lisäksi jätkä oli oikeasti mukava ja
positiivisesti suhtautuva ihminen kovasta menneisyydestään huolimatta. Joone x
Iivari... Oi kyllä! Piraijakuiskaajassa tarinaan mukaan tulleet sisarukset Nemo
ja Eden olivat myös mahtava lisä. Pakko myöntää, että mielessäni käväisi pelko,
että surffarit heitettäisiin pihalle! Jokikameleontti ja 46-prosenttinen
punapiraija nousivat Joonen ja Iivarin lisäksi lempihahmojeni joukkoon. Oli
huojentavaa huomata, että kaksikko pysyi jengin mukana.
Uuden kaupungin ja sitä
myötä täysin uuteen ympäristöön astuminen oli myös asia, josta kirjailijalle
annan kiitosta. Metsästäjäkaupungin Venorin kanssa sai pistää omaa mielikuvitusta
entistä enemmän likoon. Oli upeaa päästä tutustumaan lähemmin myös metsästäjiin
ja heidän tapoihinsa. Tunnelma Venorissa oli erittäin synkkä ja pahaenteinen
ilmapiiri leijui jatkuvasti kirjan sivuilla. Jokaisen kulman takaa saattoi
hypätä esiin vaara.
Hahmona Vikke on ollut
minulle aina ikään kuin muurin takana. Hänestä ei ole saanut paljoakaan irti
kahden ensimmäisen osan aikana, lukuun ottamatta jatkuvaa vitsailua ja
voimaeläimen tuomia tapoja. Harakanloukku onnistuin syventämään Vikkeä hahmona.
Kukapa olisi uskonut, että Vikke osaa tehdä muutakin kuin heittää huonoa läppää
ja vikitellä naisia.
Oli
mukavaa huomata, että kirja syvensi hahmoina niin Joonea, Vikkeä kuin Nemoakin.
Nemon käytöksestä mm. Unnan ja Rufuksen yhteisen yön jälkeen pystyi selkeästi
huomaamaan, että tilanne loukkasi. Olihan Unnalla ja Nemolla ollut säätöä jo
jonkin aikaa - itse asiassa Nemo oli se, joka oli pitänyt Unnan kasassa
katastrofaalisen eron jälkeen. Lisäksi pieni Edeniin ja Ronniin keskittyvä
pätkä oli hyvä. Päästiinpä sitten tutustumaan siihen sanattomaan
viestintäänkin.
Harakanloukku oli yhtä
mukaansatempaavaa luettavaa kuin sarjan aikaisemmatkin osat. Huumori oli
oikeasti hauskaa, ei leikisti. Salama todellakin tietää kuinka kirjoittaa
kohdeyleisölleen. Hän käyttää oikeita ilmaisuja ja on sopivasti ajan aallolla.
Faunoidit-trilogia herättää aitoja tunteita. Olen itse monta kertaa nauranut ja
kauhistellut, myös itkenyt Harakanloukun aikana. Kirja oli mahtava, mutta yksi
miinus löytyi. Olisin halunnut, että Salama olisi kirjoittanut, miten käy, kun
kuusivuotta kadoksissa ollut perheenisä palaa kotiin. Kirjasarja on todellakin
lukemisen arvoinen. Kovin usein ei kohtaa näin upeita teoksia. Ihmiset,
tarttukaa tähän sarjaan!
Tähdet kirjalle: ★★★★★
Tähdet sarjalle: ★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti