Damian Dibben: Historian vartijat - Myrsky nousee

Sisältää juonipaljastuksia!

Tämä kirja tarttui mukaani, sillä takakansi herätti uteliaisuuteni. Kuitenkin teos Historian vartijat - kirja joutui odottamaan kiltisti lukuvuoroaan. Veljeni huomasi kirjan pöydälläni ja ilmoitti suoraan, että kirja oli huono. Tästä yllätyin, sillä veljeni ei yleensä kirjoja lue. Päätin sitten sallia kirjan kiilaavan jonon ohitse, sillä halusin mahdollisimman nopeasti muodostaa oman mielipiteeni.

                      Kirja kertoo 14-vuotiaasta Jake Djonesista, joka ihan tavallisena päivänä joutuu oudon salaseuran kaappaamaksi. Järjestö kaappauksen takana väittää tuntevansa Jaken vanhemmat, mutta Jake ei tahdo tätä uskoa. Toinen puoli Jaken mielestä myllertää ja haluaa tietää lisää, toinen puoli haluaa paeta ja heti.  On selvää, kumman puolen mukaan Jake toimii. Poika jää järjestön luo ja päätyy näin mitä kummallisimman joukkion luo nollapisteeseen, Normandian Mont Saint-Micheliin, Historian vartijoiden salaisen palvelun päämajaan, ja kaiken kukkuraksi vuoteen 1820. Heipä hei vaan, nykyaika ja entinen elämä.

                      Jake vetäistään tutusta ja turvallisesta ympäristöstä aikamatkaajien järjestön ja historian syövereihin. Kun viesti Jaken vanhemmilta saapuu nollapisteeseen tapahtumat alkavat kunnolla vieriä eteenpäin. Jake lähtee salamatkustajana kolmen nuoren mukaan tehtävälle 1500-luvun Venetsiaan, jonne hänen vanhempansa ovat kadonneet viimeisimmän komentonsa aikana. Juonen edetessä Jakelle selviää koko ajan enemmän Historian vartijoista, heidän tehtävistään ja maailmaa uhkaavista vaaroista - ja perheestään: vanhemmistaan ja kuolleesta veljestään Philipistä, joka saattaa sittenkin olla vielä elossa.

                      Hahmototeutus oli tavallista. Päähenkilö ei tiedä mitään ja tempautuu puoliksi vasten tahtoaan mukaan maailmaan, jota ei olisi arvannut olevan edes olemassa. Ja viimein eteen tulleiden vaikeuksien jälkeen päähenkilö nousee tärkeään rooliin ja osallistuu maailman pelastamiseen. Ihan perus.

                      Pidin siitä, että kirjassa oli mukana periaatteessa paljon ranskankielisiä sanoja ja lausahduksia, joita ei ollut käännetty suomeksi. Ilokseni ymmärsin ne kaikki vaikeuksitta (olen lukenut jo monta vuotta ranskaa, mutten koe olevani erityisen hyvä).  Lempihahmokseni nousi Nathan, yksi kirjan nuorista, joka on luonteeltaan ylimielinen, vitsikäs ja tyylitietoinen, mutta juurikin näiden piirteiden - ja ennen kaikkea toteutuksen - myötä aivan mahtava hahmo. Lisäksi nyt on pakko sanoa, että Damian Dibben on kyllä lukenut historian läksynsä.

                      Historian vartijat - myrsky nousee on julkaistu englanniksi vuonna 2011, alkuperäisnimellä The History Keepers. Suomennos on ilmestynyt vuonna 2012. Minun on pakko sanoa, että veljeni antama mielipide kirjasta oli samankaltainen kuin omani. En kirjasta kokonaisuutena pitänyt, vain joistakin yksityiskohdista (ja Nathanista). Tämä kirja on Historian vartijat - sarjan avausosa. Trilogia tulossa? En tiedä, tulenko lukemaan sarjaa ikinä loppuun, sillä elämä on aivan liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen.

                      Tähdet: ★★

Sally Green - Puoliksi paha

Sisältää juonipaljastuksia!


Ystäväni kehui kirjaa Puoliksi paha maasta taivaisiin, ja nimi jäi muistiini. Luin pari kirja-arvostelua, jotka tulivat netissä vastaan ja päätin kirjan lainata. Mitään en kuitenkaan tehnyt suuntaan enkä toiseen, kunnes kirjastossa huomioni vei omaperäinen kansi. Näin Puoliksi paha päätyi käsiini ja lainattavaksi.

                      Sally Greenin kirja Puoliksi paha (Half Bad, 2014) avaa samannimisen sarjan, joka kertoo Nathanista. Nathan on puoliksi valkoinen noita ja puoliksi musta. Hän on ainoa noita, joka on puoliksi kummallakin puolella, ja sen vuoksi saanut valkoisten noitien neuvoston huomion kiinnittymään itseensä. Asiaa ei yhtään helpota se, että Nathanin isä Marcus on maailman tunnetuin musta noita, joka on murhannut kymmenittäin noitia ja vienyt heiltä kykyjä.

                      Tarina alkaa epämääräisesti, enkä hetkeen tajunnutkaan että missä mennään. Kirja on jaettu kuuteen eripituiseen osaan, ja ensimmäinen on kirjoitettu sinämuodossa.  Hämmentävää. Alun sekavuuden jälkeen kuitenkin  alkaa nopeasti minäkertojalla kirjoitettu toinen osa, joka palaa tarinan alkuun. Nathanin huoltajana hänen äitinsä itsemurhan jälkeen toimii hänen isoäitinsä, ja talossa asuu hänen puolisisarensa Jessica, Deborah ja Arran. Jessica vihaa Nathania sydämensä pohjasta ja osoittaakin sen monin tavoin. Arran ja Deborah sen sijaan rakastavat veljeään.

                      Elämä puolikkaana ei tosiaankaan ole helppoa. Nathan joutuu käymään lapsesta asti vuosittain arvioitavana, jolloin hänet punnitaan, mitataan ja hänen on vastattava kysymyksiin etc. Lisäksi määräykset kovenevat jatkuvasti. Ensin valkoisten neuvosto päättää, että laaditaan rekisteri noidista ja noitasista (alle 17-vuotiaista noidista). Sitten päätetään, että neuvosto jatkaa mustien noitien vangitsemista ja rankaisua. Sitten evätään aikuistumisseremonia muuten kuin neuvoston luvalla, sitten matkustaminen, sen jälkeen on ilmoitettava, mikäli mustavalkoinen noitanen on valkoisten noitien kanssa tekemisissä... Peli sen kuin kovenee. Lopulta tilanne äityy pahaksi. Neuvosto päättää, ettei Nathan voi asua perheensä luona. Näin Nathan päätyy maalle, Celia-nimisen noidan huollettavaksi ja häkkiin.

                      Kirjan juoni tempaisi minut mukaansa heti, kun tajusin missä mennään (eli toisen osion alussa). En malttanut laskea kirjaa käsistäni sitten millään. Juoni kietoi minut otteeseensa tiukasti. Hahmot olivat käytökseltään erittäin uskottavia ja samaistuttavia. O'Brienin veljekset olivat hyvä esimerkki siitä, miten joukolla käydään yhtä vastaan. Sympatiat olivat koko kirjan ajan vahvasti Nathanin puolella. Käytös häntä kohtaan oli käsittämättömän julmaa, ja minun tekikin mieli ampua koko neuvosto, metsästäjät ja kaikki Nathania kaltoin kohdelleet henkilöhahmot. Mutta mitäpä voi lukija tehdä? Kunpa olisin voinut mennä kirjan maailmaan hakkaamaan kaikki kusipäät! Yllätyin hieman itsekin sitä, miten voimakkaasti tunsin vihaa tämän kirjan aikana. Hahmoista suosikeikseni nousivat tietenkin päähenkilö Nathan, hänen veljensä Arren ja Gabriel, musta noita, joka on jäänyt jumiin nurjan (eli tavallisen ihmisen) ruumiiseen. Annaliselle en kuitenkaan lämmennyt yhtään.

                      Kerronta eteni pääsääntöisesti selkeästi ja minäkertojan avulla. Alku tosin oli hämmentävä, en ollut osannut varautua siihen, että kirjan ensimmäinen osio oli ikään kuin napattu keskeltä (kyllä, kirja palasi kolmannessa osiossa taas Celian luokse). Lukujen merkitseminen oli erilaista kuin muissa kirjoissa. Puoliksi pahan luvut olivat välillä hyvinkin lyhyitä (lähinnä alkupuolella), mutta se ei ollut asia, joka kiinnitti huomioni heti ensimmäisenä. Ensimmäinen huomioni oli tämä: Luvut oli kirjoitettu pienellä alkukirjaimella. Se hieman hämmensi, sillä yleensä luvut ovat joko numeroituja (tai kirjaimin numeroituja) tai isolla alkukirjaimella. Kyllä te tajuatte, mitä tarkoitan.

                      Lukukokemus oli mahtava. Kirja oli vangitseva ja sai pohtimaan sitä, miten erilaisia ihmisiä (tai kirjan tapauksessa noitia) kohdellaan ja miten eriarvoisesti ihmiset toisiinsa suhtautuvat. Suosittelen kirjan lukemista muillekin nuorille. Lukekaa tämä! Sarjan toinen osa, Puoliksi villi, on myöskin jo suomennettu.

                     Tähdet: ★★★★★

Cassandra Clare - Taivaallisen tulen kaupunki (TMI)

Sisältää juonipaljastuksia sekä tästä kirjasta, että TID:istä!

Cassandra Claren kirjasarja, Varjojen kaupungit, on jo noussut ilmiöksi. Itse tunnistan sarjan helpommin sen alkuperäisnimellä The Mortal Instruments (TMI). Jouduin odottamaan sarjan viimeisen osan suomennosta aivan liian pitkään! Englanninkielistä versiota en myöskään saanut käsiini. Mutta nyt vihdoinkin sain TMI:n kuudennen osan mukaani. Kirja pomppasi heti lukulistani kärkeen.

                      Luin kirjan maanantaina yhdeltä istumalta 639:stä sivusta huolimatta. Aikaa meni about kolme ja puoli tuntia johtuen kirjassa esiintyvistä pitkistä kuvailu- ja selityspätkistä. Kuten aiemmatkin sarjan osat, myös tämä kirja sai minut kiedottua kirjan maailmaan. Ajantajuni hävisi.

"Yöllinen metsästäjä mustaa käyttää,
suru ja kuolema valkoiselta näyttää.
Häiden morsian ylleen kultaa pukee,
väri punainen loitsujen taikaa tukee.
Hautajaisissa valkoinen silkki loistaa,
roihu liekkien syntimme poistaa.
Myös syntymän jälkeen on liekkien vuoro,
luunvalkeaan verhoutuu äänetön kuoro.
Kun kadonnut palaa, on sinisen aika,
tiedon salaisen siunaa harmaa taika.
Sahramin väriä voittaja kantaa,
sydänsuruissa lohtua vihreä antaa.
Uljaat demonitornit hopeaa hohtaa,
loiste pronssin voimia pahoja johtaa."

                      Taivaallisen tulen kaupunki (City of Heavenly Fire, 2014) alkaa prologilla, jossa Jonathan Morgenstern alias Sebastian hyökkää Los Angelesin instituuttiin pimennettyjen varjometsästäjiensä kanssa. Instituutti on jo kuudes kohde, johon on hyökätty lyhyen ajan sisällä. Instituutissa olevat aikuiset pimennetään, mutta lapset onnistuvat pakenemaan Idrisiin turvaan lukuun ottamatta yhtä heistä: Mark jäi Sebastianin vangiksi. Poikaa ei kuitenkaan pimennetä, sillä haltijaverensä vuoksi Sebastian ei halua häntä.

                      12-vuotiaat Emma Carstairs ja Julian "Jules" Blackthorn ovat hahmoja, joihin törmäsin ensimmäisen kerran netissä. En tajunnut, että he ovat niin nuoria, enkä myöskään aiemmin ollut tiennyt heidän olevan mukana TMI:n viimeisessä osassa.  Olin ajatellut heidän olevan jostain muusta kirjasta/sarjasta. Oli mielestäni mukavaa, että TMI:ssä oli mukana nuorempiakin henkilöitä ainaisten teinien ja aikuisten varjometsästäjien lisäksi. 

                      Taivaallisen tulen kaupunki on sarjan kirjoista paksuin ja kenties raskain lukea. Hirmuisen ihmissuhdedraaman lisäksi (johon jo itse kyllästyin pikkuhiljaa) kirjassa oli hirveästi selostuksia ja pitkiä kuvailupätkiä. Ainakin Clare kertoi yksityiskohtaisesti ympäristöstä, jossa liikuttiin. Ja miljöö oli laaja: mukana oli niin New York, Idris, Adamanttilinnake kuin myös Valon hovi ja Edom.

                      Koko Varjojen kaupunki sarja on keskittynyt lähinnä draamaan. Henkilöt kituvat omatunnontuskissaan, syyllisyydentunteissaan ja rakkaudessaan. Taustalla on kuitenkin kytenyt toiminta ja taistelu, mutta kaikenlainen draama vie tarinasta suuren osan, minun mielestäni jo liiankin suuren. Sielun tuskalla mässäily alkoi jo välillä käydä hermoille.

                      Kirja oli paras koko sarjasta. Se toi mukanaan uusia näkökulmia, uusia paikkoja ja uusia henkilöitä, lajeista nyt puhumattakaan. Esimerkiksi aaveratsastajista (jotka ovat tietynlaisia haltijoita) ei ole löytynyt mainintaa TMI:n aiemmista osista. Hahmokehitystä tapahtui, ja joitakin hahmoja syvennettiin. Olin esimerkiksi iloinen, ettei alun jälkeen Emmaa heitetty syrjään, vaan hän pysyi vahvasti tarinassa mukana. Samoin Tiberius, Mark ja Helen Blackthorn ansaitsivat paikkansa.  Julianista en itse pitänyt, enkä oikein myöskään lopuista Blackthorneista. Juoni piti otteessaan suht hyvin, vaikka välillä lukeminen olikin puuduttavaa ja saman toistamista hieman eri sanoilla. Tämä kirja sai minut nauramaan ja itkemään useaankin otteeseen!

"'Koko elämäni ajan se on korventanut suonissani, viillellyt sydäntäni veitsien tavoin ja kiskonut minua alaspäin kuin lyijypaino - koko elämäni, enkä edes tiennyt sitä. En ole koskaan tiennyt, että asiat voisivat olla toisin. Minulla ei ole koskaan ollut näin... kevyt olo', hän sanoi hiljaa ja sitten hän hymyili, sulki silmänsä ja kuoli."

TMI-sarjan läpi lempihahmojani ovat olleet Clary, Sebastian, Veli Zachariah, Magnus ja Raphael. Minua ärsytti suuresti, että Raphaelin kuolema kirjoitettiin niin lyhyesti. Olisipa kirjailija kirjoittanut kohtauksen paremmin! En edes heti tajunnut vampyyrin kuolleen. Epäselvää ja ärsyttävää. Lisäksi olisin halunnut, että edes jotain olisi kirjoitettu kunnolla Raphaelin näkökulmasta. Kunnolla. Olisin halunnut, että hahmoa olisi syvennetty enemmän. Toki Taivaallisen tulen kaupungin aikana Raphaelista selvisi uusia asioita. Magnuksestakin selvisi yhtä ja toista, samoin hänen ja Raphaelin yhteisestä menneisyyden tapahtumasta.

                      Pitkä miinus kyllä löytyy. Olin toki osannut jo aavistella asioita Zachariahin kohdalla, mutta.... njäh. Tässä kohden minun pitää mainita Cassandra Claren toinen kirjasarja, The Infernal Devices (TID), jota ei ole suomennettu. Sarja sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle Iso-Britanniaan, ja maailman pohja on samanlainen kuin TMI:ssä. Maailmassa on varjometsästäjiä, vampyyrejä, velhoja ja muita olentoja. TID:in päähenkilöitä ovat William Herondale, James Carstairs ja Theresa Gray.

                      Palataan Zachariahiin. Kun taivaallinen tuli poltti häntä, hän palasi ihmiseksi, vaikkei ikinä aiemmin hiljaiselle veljelle ole käynyt niin. Zachariah paljastui parikymppiseksi ja tummahiuksiseksi mieheksi. Hänen aiemman elämänsä nimeä ei missään vaiheessa sanottu, mikä on hyvä juttu, mutta vihjeitä annettiin senkin edestä. Jem Carstairs ja veli Zachariah ovat sama henkilö.

                      Taivaallisen tulen kaupunki spoilasi liikaa, siis ihan anteeksiantamattomasti liikaa TID:istä. Jemin lisäksi kirjassa tavattiin myös Tessa Gray. Kumpikin eli vielä yli sadan vuoden jälkeen ja he rakastivat toisiaan. TARPEETTOMIA SPOILAUKSIA! Olen lukenut vasta TID:in ensimäisen osan, joten hahmot olivat minulle tuttuja. Nyt sain tietää, ettei Tessasta ja Jemistä tulisi paria. Kiitosta vain tästäkin. En usko, että ne jotka eivät TID:iä ole lukeneet, ymmärtäisivät keitä kaksi menneisyyden henkilöä ovat. Näitä ihmisiä ei varmaankaan haittaa spoilerit, jos he eivät edes ymmärrä niitä. Tosin niin epäselvät kuin selvätkin viittaukset menneisyyteen saattavat häiritä.

                      Kirjan loppupuoli oli tuskaa. Kuolemia, petoksia, välähdyksiä siitä, miten elämä olisi voinut olla toisenlaista. Tärkeimpien henkilöiden joukko jää jumiin Edomiin, Magnuksen isä saa henkilöllisyyden (jonka olin jo arvannutkin loppuun mennessä), Simon unohtaa etc. Hyrrrh. Liikaa tunteita. Itkin lopun aikana neljä kertaa xD

                      Minun makuuni ihmissuhdedraamaa oli liikaa ja tavanomaista, sekä juoni oli tietyltä osin ennalta-arvattava (Eivätkö kaikki kirjat sitten ole?). Mutta voin sanoa, että tämä sarja kannattaa lukea. Ja voisin myös kertoa, että tähän kirjasarjaan tutustuminen on myös sivistävää, sen verran suuren suosion TMI on saavuttanut.

                      Tähdet kirjalle: ★★★★
                      Tähdet sarjalle: ★★★★

Essi Tammimaa - Noaidin tytär

Sisältää juonipaljastuksia!

Tulin tässä lukeneeksi Essi Tammimaan kirjan Noaidin tytär, joka on julkaistu Otavan toimesta vuonna 2013. Melko uusi teksti siis on kyseessä. Olen lukenut tämän kirjan jo kerran aiemmin, mutta sujuvasti unohdin kaiken, suurimman osan asioista jo pari päivää kirjan lukemisen jälkeen. Mitenkään erityisen mieleenpainuvaksi en siis tätä kirjaa koe.

                      Kirja kertoo nuoresta 16-vuotiaasta Aurasta, joka elää Kellokoskella isänsä kanssa. Hän rakastaa Maailman laidalla - bändin musiikkia, muttei ole kertaakaan käynyt keikalla, ei usein käy missään. Hänen äitinsä Risten lähti kotoa, kun Aura itse oli vielä pieni. Perheessä ei hellyyttä osoiteta, eikä juurikaan puhuta. Aura tuntee olevansa ulkopuolinen kaikkialla, myös ystäviensä keskuudessa. Mutta ehkä ystävätkään eivät ole ystäviä ensinnäkään.

                      Juoni on erilainen ja etenee Auran näkökulmasta, näyissä Sagan näkökulmasta. Tarinan idea oli todellakin omaperäinen: hirvikuningatar, saamelaissoturittaret etc. Vaikka idea olikin erilainen ja hyvä, toteutus oli ennalta arvattava. Tähän varmasti vaikutti se, että kirjan lukeminen uudelleen veresti vanhoja muistoja. Huomasin, etten pitänyt kirjasta niin paljon kuin aiemmin.

                      Hahmot olivat tavanomaisia. Aura on tyttö, joka ei tiedä asioista mitään. Paju on tunnettu laulaja, joka kiinnittää silmänsä Auraan. Yllätys yllätys Paju tietää kaiken soturittarista ja todellisesta uhasta. Aura on epävarma ja epäsuosittu, Paju itsevarma ja suosittu - onhan hän Maailman laidalla - bändin laulaja. Vaikka kirjassa olikin perinteiset sukupuoliroolit, Aura kirjan loppupuolella kohtaa pääpahiksen yksin. Ennalta-arvattavaa juu. En ikinä oppinut pitämään kirjan hahmoista.

                      Ennalta-arvattavuus osui silmään lukiessa, mikä heikensi lukukokemuksen nautittavuutta. En siis pitänyt kirjasta, mutta omalaatuinen idea pelastaa jonkin verran.

                     Tähdet: ★★★